Suomalaisille tärkeä rehellisyys ei taida ranskalaisille olla lainkaan yhtä iso juttu.

Säännöt on tehty rikottaviksi.

Siinä yksi ensimmäisitä Ranskassa oppimistani asioista.

Oli vuosi 1997 ja internet vasta lapsenkengissään - ainakin Pariisin Sorbonne Nouvelle -yliopistossa siitä oli tuskin kuultukaan. Opiskelijakortin saamiseksi tarvittiin ranskalaiseen tyyliin (tämä ei ole 18 vuodessa muuttunut mihinkään) lähes polvenkorkuinen kasa erilaisia papereita ja todistuksia isoisän syntymätodistuksesta värisokeustestidiplomiin. Liioittelen vain vähän.

Yksi vaadittavista papereista oli kaikille 90-luvulla Euroopassa pidempiä aikoja viettäneille tuttu sosiaaliturvalomake E111. Olin tietenkin hakenut ennen Ranskaan lähtemistä Kelasta kyseisen lomakkeen ja saanut siihen leiman ja kaikki muut tarvittavat tilpehöörit. Mutta kun ojensin paperin tunkkaisen opintotoimiston pelottavan iättömän näköiselle tädille, hän pudistikin vain tyytymättömänä päätään: "Non, mademoiselle, tämä ei käy."

Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun näin ilmeen ja kuulin lauseen (sama tilanne toistuu nimittäin nykyään elämässäni Pariisissa lähes joka viikko ainakin jossain muodossa), otin sen täysin todesta ja aloin heti noloissani taitella lomaketta takaisin laukkuuni. "Voimassaoloajan on oltava ensi vuoden loppuun", täti lisäsi välinpitämättömästi ja alkoi jo selailla edessään olevia muita paperereita.

Vilkaisin lomaketta ja huomasin, että  oma E111-paperini oli todellakin voimassa vain ensi vuoden elokuuhun, toisin sanoen lukuvuoden loppuun. 

Poistuin toimistosta noloissani (en muuten enää käsitä, miksi ajattelin, että minun pitäisi olla tilanteessa jotenkin nolostunut, ajatus tuntuu nykyään täysin oudolta...) ja palasin pähkäilemään ongelmaani torakoiden täyttämään opiskelijahuoneeseeni.

Käytin seuraavat kaksi viikkoa siihen, että yritin soittaa alakerran puhelinkioskista (kyllä, vuosi oli 1997) Suomeen ja selvittää, miten voisin saada rakkaan lomakkeeni voimassaoloaikaa pidennettyä neljällä kuukaudella. Suomessa ei kuitenkaan taivuttu: "E111-lomake myönnetään vain vuodeksi kerrallaan, olen pahoillani",  Kelan virkailija vastasi minulle ystävällisesti mutta päättäväisesti.

Ehkä Pariisin ilmassa on jotakin erilaista, tai ehkä tunnelma tarttuu sekavista liikenneympyröistä... Jokin oli kuitenkin jo parin Pariisin-viikon aikana ehtinyt muuttua minussa.

Nappasin korjaustussin käteeni ja sottasin lomakkeeni päivämäärästä elokuun kahdeksikon piiloon. Annoin tussin valkoisen tahran kuivua ja piirsin sen päälle pokkana numeron kaksitoista.

Voilà. Nyt E111-lomakkeeni oli kuin taikaiskusta voimassa vuoden loppuun!

Seuraavana päivänä palasin pelottavan iättömän näköisen toimistontädin luo ja ojensin hänelle vanhan lomakkeeni. Hän vilkaisi lomakkeeseen kökösti sotattua uutta voimassaolopäivämäärää ja vastasi minulle hymyillen: "Täydellistä, mademoiselle".

Me molemmat tiesimme, mitä olin tehnyt.

Kommentit (5)

Vierailija

Ruotsissa 5. vuotta asuvana olen huomannut vähän samaa. Sääntöjen noudattaminen on pakollista vain pelottaville vieraille ihmisille sekä sellaisille joista ei pidä. Omaa itseä, kavereita tai sukulaisia säännöt eivät koske. Tämä toimii erityisen hyvin työelämässä kun mietitään ketä palkataan tai ylennetään. Äiti ja luokaopettaja siis huijasivat sinua, ei tarvitse olla rehellinen! Vain tyhmät jotka vapaaehtoisesti haluavat jäävät ilman kaikkea kivaa elämässä ovat rehellisiä. :P

Vierailija

No tämähän on aivan päivän selvää suomessakin. Suomessa kun on kahdenlaisia ihmisiä. Ne jotka pärjää ja ne jotka ei. Eli ne jotka saa työpaikat ja pitää ne YT-neuvotteluissakin ja ne jotka ei saa töitä ja lentää YT-neuvotteluissa ulos ekana.

Vierailija

Joo Ranskassa juurikin liittoidutaan henkilökunnan kanssa byrokratiaa vastaan, ja yritetään usein yhdessä jotenkin etsiä vaihtoehtoja. Mottona tuntuu olevan, että jos jokin ei ole varsinaisesti kielletty - on se varmasti sallittu.

Suomessa henkilökunta tuntuu enemmänkin olevan byrokratian temppelin vartijoita, ja joustoa ei ole vaikka jotain juttua ei olisikaan kielletty tai tarkasti ohjeistettu. Tuntuu että Suomessa on ihan luonnollista, että administraatiota yms. saa vaikeuttaa koska joku kieltävä pykälä ei ole on täysin selvä. Loppupeleissä Ranskassa saa aina (tai melkein) jutut neuvoteltua, Suomessa ei.

Tähän rehellisyyteen vielä. Tässä yhtenä päivänä uudistin ansiolutetteloa yhdessä ranskalaisen mieheni kanssa. Kehittelimme sanamuotoja yms, ja yritimme löytää juuri parhaat palat työpaikan nappaamiseen. Ehdotin CV:n pientä lisäystä, molemmat olimme sen puolesta, ja sitten hän sanoin "en plus c'est vrai" (kaikenlisäksi tämä on totta). Aloimme kumpikin nauramaan, niinpä niin, kertoo jotain ranskalaisesta CV ja työhaastiskulttuurista. Kaikki tuntuu olevan "gonflé "(turvotettu), ja jos joku on oikeasti totta, on se erikoismaininnan arvoista.

:D

Vierailija

Kiitos kommenteista!

Tosiaan tuo "en plus c'est vrai" -lause on tullut tutuksi täällä, ja huomaan käyttäväni sitä itsekin vähän liian usein hehe.

Valoisaa kevättä kaikille!

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat