Bebellä - ja vanhemmilla - on ollut hurja viikko.

Aurinkoinen vaunulenkki on sujunut kivasti, lasken beben keskelle parisänkyä, käännän selkäni ja alan ottaa kenkiäni pois. Pum. Hiljaisuus. YYYääääääähhhh!!!

Käännyn takaisin sängyn puoleen ja näen stunt-tyttäreni yhtäkkiä maassa (onneksi hyvin matalan) sängyn vieressä nelinkontin. Hän huutaa.

Kaappaan tytön salamannopeasti syliin ja alan lohduttaa, tutkia päätä, käsiä, jalkoja, naamaa, silmiä, sormia, polvia, kynsiä, nenänpäätä ja korvanlehtiä. Kaikki näyttää olevan kohdallaan, kuhmuja  tai naarmuja ei näy ja itkukin laantuu lähes välittömästi.

Itse en tosin ole vielä kolme päivää tapahtuneen jälkeenkään täysin toipunut...  (Ylläoleva kuva on muuten otettu ihan eri tilanteessa...)

Stunt-syöksyn lisäksi lastenlääkäri kertoo meille tytön ensimmäisten hampaiden olevan tulollaan. Varaudumme tulevaan lasten särkylääkkeellä ja kipua lievittävällä geelillä. Silti seuraavana iltana yleensä nopeasti nukahtava tyttö saa unen päästä kiinni vasta kolmen tunnin nukutuksen jälkeen (kun lopulta ymmärrän, että kipulääke todella on nyt ainoa vaihtoehto).

Onneksi olen saanut myös vertaistukea beben ihailijoilta  Eilen mm. lähikaupan kassalla työskentelevä nainen alkoi esitellä minulle oman, myös viime lokakuussa syntyneen, poikansa kuvaa. "Poika on iloinen ja hymyileväinen, mutta viime viikolla pelästyimme oikein toden teolla, kun hän yhtäkkiä kierähti sohvalta alas lattialle."

Niin, ehkä jokaisen lapsen elämään kuuluu tietty stunt-kiintiö...

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat