Pariisi opettaa, että jonottaminen on osa elämää - ja että puolensa on pakko pitää.

Tänään pääsin taas kätilön vastaanotolle synnytyssairaalaan.

Tapaamisaika oli klo 9.50 ja paikalle piti tulla 15 minuuttia ajoissa, jotta ehdin käydä kassalla ennen tapaamista.

Ilmottaudun ensin vastaanottoon, josta ilmoitetaan, että kassalle pitää jonottaa. Kassan edessä olevalla penkillä istuu noin seitsemän raskaana olevaa naista, joista kaikki kuulemma jonottavat minun laillani kassalle. Jonon järjestyksestä ei ole hajua, koska jonotusnumerokone ei toimi tai sitä ei jostain syystä käytetä.

Istun siis odottelemaan penkille ja yritän arvailla, kuka naisista on minua edeltävä asiakas.

Noin kahdenkymmenenviiden minuutin odotuksen jälkeen arvelen oman vuoroni koittaneen. Mutta kun olen astumassa kassalle, kävelee juuri ovesta sisään astunut nainen ohitseni ja vie paikkani. Kassaa hoitava nainen huomaa kummallisen tilanteen ja kysyy kiilaajanaiselta, onko hän jonottanut muiden lailla. Kiilaajaleidi tietenkin valehtelee sujuvasti ja vakuuttelee odottaneensa vaikka kuinka kauan omaa vuoroaan.

Päätään olla hermostumatta ja istun uudestaan alas penkille. Samaan aikaan sairaanhoitaja kutsuu minut nimeltä hoitohuoneeseensa, jotta voi mitata verenpaineeni ja painoni. Selitän, etten ole vielä ehtinyt käydä kassalla, mutta sairaanhoitaja vakuuttelee, ettei se haittaa, että voin käydä kassalla kätilötapaamisen jälkeenkin.

Mittaamme verenpaineen ja painon, pissaan pienelle pahvitikulle, ja sitten minut ohjataan tulosten kanssa toiseen odotushuoneeseen. Tässä huoneessa penkeillä istuskelee noin parisenkymmentä huokailevaa ja kelloaan vilkuilevaa naista ja pulleaa vauvamahaa.

Parisenkymmenen minuutin kuluttua kätilö kutsuu minut huoneeseensa. Itse tapaaminen kestää noin viisi minuuttia. Kätilö on onneksi ystävällinen, ja on hienoa kuulla beben sydänäänet taas pitkästä aikaa.

Seuraavaksi minun käsketään jonottaa seuraavassa odotushuoneessa verikoetta varten. Kuten olen jo kertonutkin, Ranskassa ollaan toksoplasmoosin kanssa todella tarkkoja, ja jos immuniteettia ei ole, on verikoe otettava joka kuukausi.

Istun siis odottamaan uudelle penkille viiden muun naisen kanssa. Yritän jälleen arvailla, mikä jonon järjestys oikein mahtaa olla ja kenen jälkeen minun on tarkoitus mennä laboratorioon. Huomaan aikaisemman kiilaajaleidin istuvan nurkassa tyytyväisenä äitiyskansiotaan selaillen. 

Puolisen tunnin kuluttua kiilaajaleidi on saanut verikokeensa hoidettua ja minä tunnen hetkeni koittaneen. Samalla näen kauhukseni tummahiuksisen naisen astuvan juuri odotushuoneen ovesta  sisään ja kävelevän uhkaavasti suoraan kohti laboratorion ovea.Hänellä ei selvästi ole aikomustakaan istua jonottamaan muiden kanssa. Nousen ylös ja marssin laboratorion ovesta sisään ennen kuin joudun uuden kiilarin uhriksi.

"Anteeksi, madame, minä kutsun täällä asiakkaat sisään", laboratorion hoitaja ilmoittaa minulle kuivasti. Pyydän hymyillen anteeksi, vaikka todellisuudessa tiedän tehneeni täysin oikean siirron iskiessäni jalkani oven väliin ennen kiilaajaa numero kaksi.

Verikokeen ottaminen kestää kaksi minuuttia, minkä jälkeen joudun palaamaan lähtöruutuun vastaanoton kassajonoon.

Seikkailujeni aikana kassajono on pidentynyt entisestään. "Problème informatique", joku selittää minulle, tietokonejärjestelmässä on kuulemma ongelmia...

 Penkillä istuu noin viisitoista naista, jotka kaikki jonottavat kassalle. Kysyn, kuka heistä on jonon viimeinen ja painan hänet tarkkaan mieleeni: punainen takki, musta tukka, violetit silmälasit...

Kassa vapautuu, mutta kukaan ei tunnu haluavan astua sisään. Vinkkaan vieressäni olevalle naiselle kassan olevan nyt vapaa, koska tiedän hänen odottaneen vuoroaan paljon minua pidempään. 

Kuluu puolisen tuntia ja vuoroni lähestyy uhkaavasti. Kun tulee minua edellä olevan punatakkisen naisen vuoro, hän ei nousekaan penkiltä vaan ovesta juuri sisään marssinut kiilaaja numero 226 vie hänen paikkansa kassalla. Huokaan syvään ja päätän itsekin kiilata  punatakkisen naisen. 

Kello on 12.

#Pariisiopettaa #Jokuraja #Oletässäsittenjotenkinrauhallinen

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat