Seison kahvilan jonossa ja odotan ystävää, jota en ole nähnyt 12 vuoteen. Jännittää. Onko meillä enää mitään sanottavaa toisillemme? Onko tunnelma vaivautunut? Ja miten tilanne sujuu hänen puolitoistavuotiaan lapsensa kanssa?

SItten yhtäkkiä hän seisoo edessäni yhtä aurinkoisena kuin viimeksi nähdessämme. 12 vuotta katoaa hetkessä ja juttu lähtee luistamaan niin hyvin, että kun seuraavan kerran katson kelloa, on kulunut kolme tuntia.

Kesken keskustelun ystäväni haluaa pyytää anteeksi. "On minun syytäni, että menetimme yhteyden silloin, vaikka asuimme molemmat edelleen Pariisissa." Eikä ole, se on minun syyni." "No okei, ehkä me olimme samaa mieltä siitä, ettei  enää ollut tervettä viettää niin paljon aikaa yhdessä."

Niin. Ei ollut tervettä viettää aikaa yhdessä... Ystäväni on entisen mieheni vaimo. Ja hänen sylissään naureskeleva poika on heidän yhteinen lapsensa.

Tilanteen pitäisi olla outo, mutta tunnen oloni harvinaisen kotoisaksi. Harvan ihmisen kanssa voin jutella yhtä vapaasti kuin hänen.

Ja silti. Erotessamme sovimme, ettemme näe toisiamme perheiden kanssa (koska se olisi edelleen ehkä liian outoa), mutta jos haluamme mennä kahdestaan kahville, niin mennään vaan. Ja saa myös sanoa, jos homma alkaa taas tuntua liian oudolta.

Kotimatkalla mietin ystävyyttä. Kuka päättää, kenen kaveri saa olla. Vai voiko luottaa vain omiin tunteisiin. Missä menee raja menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Ja mistä tunnistaa terveen ja liian kummallisen ystävyyssuhteen.

Vastaukset eivät ehkä löydy ihan heti, mutta olen iloinen, että sain jutella pitkästä aikaa ystävän kanssa...

Kommentit (3)

K

Tämä resonoi, koska olen myös ajatellut ystävyyttä paljon viimeisen 2-3 vuoden aikana. Sitä miten tärkeää kaltaiselleni erakkoluonteellekin on nähdä ystäviä, koska saan siitä energiaa, kunhan ei ihan joka päivä. Sitä, että joskus joistakin ystävistä kannattaa hankkiutua eroon, kun tajuaa että joku on vain energiasyöppö, tai ohjaa minua toimimaan tavalla jolla en halua toimia, tai on aina negatiivinen, sillä mielialat (ihan tutkitusti) tarttuvat, ja ikäville ihmisille ei pidä pedata vierashuonetta elämäänsä. Sitä että vanhoja ystäviä voi tuoda elämäänsä uudestaan, vaikka he olisivat sieltä joskus jostain syystä lähteneet, joskin se syy on saattanuut olla hyvä ja tulee ehkä eteen uudestaankin. Sitä että ystävyyden tai muunkaan ihmissuhteen merkityksellisyyttä ei mitata sen kestolla, vaan sillä, mitä se tuo/ toi elämään, vaikka jäisi lyhyeksikin. Yksikin kohtaaminen satunnaisen tuttavuuden kanssa voi joskus olla hyvin tärkeä, jos se opettaa itselle jotain oleellista, joka oivaltaminen olisi kenties muuten vienyt vuosia. (Itselle on näinkin käynyt.)

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014

Kiitos kommentista, K, mielenkiintoista tosiaan miettiä, miten erialisia ihmissuhteita,  ystäviä ja tuttavia, elämään mahtuu... <3 Kira

Ystävä muutamalle

Raskasta analyysiä ystävyydestä. Mistä näitä energiasyöppöjä ja poisheitettäviä löytyy ja miksi he edes haluavat sinun elämääsi? Minusta ystävyys on kuin rakkaussuhde; kun se lähtee vyörymään itsestään ja kasvaa, niin sitä on vaikea pysäyttää ja harvoin edes haluaa. Ystävyys lähtee myös sammumaan itsestään ja kerran jäähtynyttä ystävyyssuhdetta on vaikea puhaltaa uudelleen eloon. Ystävyyden rajaaminen etukäteen sekä tietoinen lopettaminen kuullostaa vieraalta. Jos pystyt tietoisesti päättämään, ettet halua ystävää elämääsi ikävystyttämään, niin ei hän ole sinulle koskaan ystävä ollutkaan. Ystävää ei voi jättää järkisyistä ja pitkissä ystävyyssuhteissa tuki sekä energia menee vuorotellen molempiin suuntiin elämän ylä- ja alamäissä. Ja vaikka lähinnä antaisit, niin huomaat sen huonosti, etkä välitä, koska olet ystävä.

Ystävyydellä on eri mittaisia elinkaaria: koko elämän kestäviä, vuosia kestäviä ja esim. yhden lomamatkan kestäviä. Kaikki ystävyyssuhteet ovat myös erilaisia, mutta aidon ystävyyssuhteen tunnistaa siitä, ettet mieti mitä sinulta otetaan ja mitä sinulle annetaan.

Minusta kirjoitat vain ihmisistä, keitä halua elämääsi ja keitä et. Ystävät ovat sitten asia erikseen.

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat