Tänään pääsin ultraäänitutkimukseen beben kanssa

Lastenlääkäri määräsi beben keisarinleikkauksen vuoksi lonkkien ultraäänitutkimukseen. 

Olin varannut ajan läheisestä röntgen- ja ultraäänikeskuksesta lääkäriltä, joka on kuulemma tottunut työskentelemään lasten kanssa. Kuten sanottu Ranskassa ei varsinaisia lääkäri- tai terveyskeskuksia ole, joten jokaiseen toimenpiteeseen pitää aina erikseen varata aika siihen erikoistuneesta keskuksesta; kun tarvitaan esimerkiksi verikoe, pitää  itse valita laboratorio lähiseudun tarjonnasta, mennä otattamaan verikoe sinne ja varata sitten sen jälkeen uusi aika kokeen määränneeltä lääkäriltä. 

Olin nyt ensimmäistä kertaa viemässä tyttöä yksin lääkärille, ja tilanne jännitti hiukan. Pariisissa  kun ei vaunujen kanssa liikkuminen ole ihan siitä helpoimmasta päästä.Oman kivan lisänsä reissuun toi pirtsakka sadesää.

Olemme saaneet erikoisluvalla jättää beben vaunut talomme sisäpihalle, kun vaunukopan kantaminen viidenteen kerrokseen ilman hissiä tuntuu usein lähes ylivoimaiselta suoritukselta. Ongelmana on vain se, ettei sisäpihalla ole mitään varsinaista suojaa tai pyörävaraston tyylistä paikkaa, mihin vaunut voisi laittaa. Ne siis seisovat sateessa siinä missä roskalaatikotkin, vaikka olemmekin toki virittäneet muovisen sadesuojuksen vaunujen päälle.

Ensimmäinen haaste on saada sadesuojus ja lukko irti vaunuista yhdellä kädellä, kun bebe keikkuu toisessa kainalossa liian suuri (ja liukas!) haalari päällä. Sählään sateessa hetken, tyttö inisee, mutta on vielä tässä vaiheessa päättänyt pysyä suhteellisen rauhallisena.

Kun vihdoin pääsen sisäpihalta kadulle, huomaan että sade on lakannut. Sadesuojus on märkä eikä vaunuissa ole  paikaa, mihin sen voisi laittaa, jos ei  haluakaan enää pitää sitä beben naaman edessä. Laukkuun sitä ei voi tunkea kastelemaan kaikkia mukaan otettuja kamoja. Hetken pähkäilyn jälkeen saan suojuksen pysymään vaunujen takaosan päällä niin ettei beben turhaan tarvitse kuikuilla maailmaa sen takaa.

Kävely röntgenkeskukseen kestää kymmenisen minuuttia. Tuntuu mahtavalta hengittää raikast... siis ulkoilmaa. En ole leikkausten jälkeen päässyt ulos läheskään joka päivä. Ulkoilu keskellä päivää on suurta luksusta. Tyttö tuijottaa minua vaunuista silmät suurina.

Röntgenkeskuksen ovet ovat raskaat ja aukeavat ainoastaan ulospäin. Pyörin ovien välissä olevassa minikokoisessa tuulikaapissa vaunujen kanssa hetken ennen kuin saan kärryni ängettyä sisään maailman pienimpään odotushuoneeseen.

 Kolme ihmistä jonottaa edelläni vastaanottoon. Kymmenen minuutin kuluttua on minun vuoroni. "Madame, jättäkää vaunut tähän, kävelkää tätä käytävää pitkin vasemmalle ja siitä alakertaan, siellä on toinen vastaanotto, johon teidän tulee ilmottautua."

Kuorin beben esiin vaunuista ja toivon, ettei kukaan halua tänään varastaa juuri näitä kierrätysvaunuja juuri tästä odotushuoneesta... Kävelen tyttö sylissäni yhä kapeammaksi käyvää käytävää jyrkkien portaiden luo. Pariisia ei totisesti ole suunniteltu liikuntarajoitteisille...

Alakerrassa avautuu tyylikkään moderni vastaanotto ja puhtaanvalkoinen odotushuone. Kävelen tyttö käsivarsillani vastaanottovirkailijoiden luo, jotka kyllä tervehtivät minua, mutteivät nosta katsettaan koneestaan. Seison viitisen minuuttia tyhmänä heidän edessään. Oman kokemukseni mukaan tällainen vallankäyttö kuuluu lähes kaikissa pariisilaisissa vastaanotoissa asiaan. Parasta on vain olla provosoitumatta ja hymyillä ystävällisesti, muuten odotusaika voi pidentyä entisestään - Pariisissa on taistelut valittava huolella, muuten saa koko ajan olla vihainen.

Kun ilmottautuminen on vihdoin hoidettu, istumme odottelemaan vuoroamme. Bebe päättää nukahtaa.

Tällä kertaa lääkäri on vain puoli tuntia myöhässä sovitusta ajasta (sanon tämän ilman minkäänlaista ironiaa, se tuntuu täällä oikeasti lyhyeltä odotusajalta!). Hän on ystävällinen nainen, joka kehottaa minua selittämään tytölle, mitä on tapahtumassa. Ranskassa vauvoille puhutaan jatkuvasti. Jokainen vauvan tapaava esittelee täällä hänelle itsensä ja kertoo hänelle asioista täysin asiallisesti. Olen itsekin nyt omaksunut saman tavan, vaikka suomen puhuminen vauvalle  ranskankielisessä ympäristössä tuntuukin välillä vähän oudolta.Nytkin saan selvittää lääkärille, mitä kieltä puhun, ja kertoa, että kyllä, lapset selviävät Suomessa hengissä kylmästä talvesta.

Tytön lonkat kuvataan ultraäänellä hänen protestoidessaan toimenpidettä vastaan kuuluvasti. Vasen lonkka on täysin normaali. Oikeaa puolta on vaikeampi kuvata, kun bebe sätkii hermostuneesti tutkimuspöydällä. Hetken jännityksen jälkeen oikeakin puoli todetaan kuitenkin täysin normaaliksi.

Yllättävän helposti sujuvan vauvanpukemisoperaation jälkeen palaamme takaisin odotushuoneeseen odottamaan kuvien saapumista. Bebe selvittää omaan kovaääniseen tyyliinsä, ettei todellakaan pidä tavasta, jolla äsken keskeytin hänen päiväunensa. Yritän selittää hänelle vielä kerran, miksi tutkimus piti tehdä, mutta selvitys ei tunnu tekevän häneen nyt suurtakaan vaikutusta. Onneksi naapuritalossa porataan samaan aikaan niin kovaa, että melu peittää alleen tytön itkunkin. Muistan, kuinka ennen katsoin säälien äitejä ja heidän kiljuvia lapsiaan... Tähän on tultu. Saan tytön kuitenkin kumma kyllä rauhoittumaan yllättävän nopeasti ja olen melkoisen ylpeä saavutuksestani. On kummallista huomata, että vaikka yleensä hermostun nopeasti, pystyn beben kanssa pysymään oudon rauhallisena oudon pitkään. Ehkä olen vihdoin ymmärtänyt, että oma hermostuminen vain pahentaa tilannetta.

Selviän yhdellä kädellä maksamisesta jo aika tottuneesti, ja ulos mentäessä jään vain hetkeksi jumiin tuulikaappiin, kun vanhempi herrasmies pitää minulle ystävällisesti ovea auki. Ehkä ranskalaiset kohteliaisuuskoodit ovat syntyneet juuri näistä tilanteista - eihän täällä yksinkertaisesti pärjää ilman tuntemattomien kohteliasta apua.

Kotimatkalla olen niin tyytyväinen itseeni, että päätän pysähtyä lähipuistoon juomaan kahvin. Juuri nyt ei sada ja tyttökin nukkuu vaunuissa, hetkeen on siis tartuttava.

Tiedän, että sähläykseni vaikuttaa ehkä kokeneista vanhemmista naurettavalta, mutta tämä on minun ensimmäinen keikkani äitinä. Kyllä tämä tästä.

Kommentit (1)

Vierailija

Toi eri lääkäreillä kiertäminen kuullostaa niin tutlta :D Olen siis asunut lapsena ranskassa ja meillä oli siskon kaa ns korvaongelmia niin ajoimme aina pitkän pitkän matkan korvalääkäriin sillä siellä kotikaupungissa ei ollut hyvää lääkäriä :)

nimimerkillä pikkusessa ranskalaiskylässä lapsena asunut :)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat