Joulumyyjäiset täynnä jengiä, rattaat mahtuvat juuri ja juuri sekaan, törmään jatkuvasti pöytiin, tuoleihin, nilkkoihin. Tyttö alkaa hermostua, välipalan aika. Löydämme ihmeen kaupalla pöydän kulman, johon mahdumme kaikki istumaan. Lapsettomat ystävät katsovat mykkinä tai ehkä lievän kauhun vallassa, kun syötämme toisen äitiystäväni kanssa pienille tyypeillemme välipalaa. Hedelmäsosetta lentää milloin silmään, milloin paidalle - ihan normaali välipala siis. Yritän keventää tunnelmaa vitsailemalla, mutta kuilu lapsettomien ja lapsellisten välissä on ja pysyy.

Muistan itsekin, miten tylsältä tuntui "menettää" ystäviä vauvoille. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vauvojen maailmasta ja ilman omaa lasta koko kuvio tuntui äärimmäisen kaukaiselta. Mutta nyt kun pääsen kurkistamaan tilannetta toiselta puolelta, tajuan, että on tylsää "menettää" ystäviä myös sen takia, että he eivät osaa suhtautua vauvakuvioihin.

Lapsettomana ajattelee usein, että oman lapsen kanssa kuviot sujuvat (sitten joskus hamassa tulevaisuudessa) näppärästi ja vaivattomasti, vauva syö siististi ja sähläystä ei ole. Sehän on vain järjestelykysymys. Ja niinhän se tavallaan onkin, mutta kun viimeisten 13 kuukauden univelka ja stressi painaa päälle, ei aina ole välttämättä ihan siinä huipummassa järjestelykunnossa.

Olisi kiva jutella rauhassa, mutta tyttö haluaa lukea Puppe-kirjaa. Lapsettomat ystävät alkavat suunnitella ravintola-iltaa, ja muistelevat illanistujaisia, joihin meitä lapsellisia ei kutsuttu.

Ehkä on turha yrittää kuroa tätä välimatkaa umpeen, ehkä eri elämänvaiheissa on tarkoituskin olla erilaisia ystäviä. Ja ehkä jonain päivänä lapsettomat kaverini huomaavat istuvansa tämän saman turhauttavan välimatkan päässä omista lapsettomista ystävistään. Puppe-kirja kädessä.