Yli seitsemän kuukauden univaje alkaa vaikuttaa...

Elämä beben kanssa on pelkkää ruusuilla tanssimista, piikitkin pistävät vain vähän. Tai no, tänään ehkä vähän enemmän. 

Kello on jo yli seitsemän hellelauantain iltana (siis ihan äsken), kun alan suunnistaa tytön kanssa kohti kotia ja iltatoimia. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja lämpötilakin on vielä 26 astetta plussan puolella, mutta tytöllä on nälkä ja väsy.

Tajuan munaukseni jo alakerrassa: kotiavaimet ovat kadonneet.

Muistan hyvin avanneeni niillä ulos lähtiessämme ala-aulan postilaatikon, mutta sen jälkeen en niihin ole koskenut. Kaivan taskuja ja kassia hermostuneena, käyn kaikki pussukat läpi viiteen(toista) kertaan, mutta avaimia ei vain näy. Bebe itkee jo nälissään.

Onneksi mies tulee kotiin jo puolen tunnin kuluttua, pelastaa meidät korttelikierrokselta, ja tyttö pääsee iltapalalle ja nukkumaan.

Mutta missä ovat avaimet? Luulin jättäneeni ne postilaatikon lukkoon - kuten olen tehnyt jo kolmesti tänä vuonna! - mutta siinä niitä ei näkynyt, ei myöskään laatikon sisällä. Kukaan ei ole jättänyt viestiä oveemme eikä postilaatikkoon. Kirjoitamme lapun ala-aulaan ja alamme odottaa puhelinsoittoa tai avaimet kotiin lennättävää kilttiä Helinä-keijua.

Hmmm... niitä odotellessa taidan mennä vähän nukkumaan. Jos se vaikka vetreyttäisi tätä toivottoman hidasta aivotoimintaa... Bonne nuit!

PS. Jos joku teistä on sattumalta löytänyt kuvan avaimet, laittakaa vaikka meiliä tulemaan :)

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat