Onnen sietämättömästä yksinkertaisuudesta...

Joskus herään siihen ihan tietoisesti: nyt voisin olla onnellinen, mutta en ole.

Miksi?

Kropassa tuntuu selvästi jonkinlainen ahdistava kireys, henki ei kulje rennosti, ihan kuin pitäisin tiukasti kiinni jostain turhasta, jostain vanhasta, jostain täysin merkityksettömästä.

Tiedän, että voisin päästää irti. Päästää irti ajatuksesta, että en ole onnen arvoinen, että viimeksi eilen olin vihainen ja puhuin ikävästi miehelle, hermostuin vauvaan, en jaksanut urheilla enkä vieläkään täyttänyt pöydällä kuukausikaupalla lojunutta lomaketta virastoa XYZ varten.

Ja silti pidän kiinni "pitäisi"-listastani, koska jollain tasolla taidan oikeasti uskoa, että onnen edellytys on listan tehtävien suorittaminen mahdollisimman nopeasti.

Mutta eihän se niin ole, kaikki me sen pohjimmiltamme tiedämme. Työ ja paperisota eivät (etenkään Ranskassa!) tekemällä ja lomakkeita täyttämällä lopu, eikä niillä loppujen lopuksi ole yhtään mitään merkitystä.

Aika lentää, elämän hetket ovat edessä vain kerran ja onni on aina ihan omissa käsissä.

Välillä onneksi onnistunkin ja uskallan päästää irti: kun sisäinen syyllistäjä hyökkää kimppuun, vastaankin pokkana, että anteeksi vaan, minä olen nyt onnellinen, et voi sanoa mitään, mikä rikkoisi tämä onnen, koska kaikki on nyt vaan ihan ookoo juuri näin.

Suurin ihme tässä on se, että rohkean vastaukseni jälkeen ne "pitäisi"-listan tehtävätkin sujuvat iisimmin. Ehkä siksi, että niiden suorittaminen ei ole enää onneni edellytys. Onnea ei tarvitsekaan ansaita.

PS. Kuva on Pariisin Bois de Vincennes -puistosta. Metro: Château de Vincennes

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat