"Perjantai 13. kannattaa ehkä pysytellä sisätiloissa" joku naureskelee Facebookissa aamuseitsemältä.

Edessä on pitkä päivä, mies vie tytön päiväkotiin, minä pakkaan läppärin laukkuun ja lähden Craft-kahvilaan kääntämään ja kirjoittamaan. Hakkaan konetta ahkerasti, saan päivän sivut kirjoitettua yllättävän nopeasti ja juon cappuccinon. Lähtiessä toivotan hyvää viikonloppua kahvilan tarjoilijalle.

Kävelen Républiquen aukiolle ja juoksen metroon. Olemme menossa rokotuttamaan tyttöä paikalliseen neuvolaan. Päätän kirjoittaa blogin aiheesta, koska en ole usein päässyt käymään pariisilaisissa "neuvoloissa" ja tuberkuloosirokotus on mielestäni mielenkiintoinen aihe. Alan miettiä tekstin runkoa mielessäni valmiiksi.

Metro tulee neljän minuutin kuluttua, myöhästyn tapaamisesta kymmenisen minuuttia. Mies on onneksi jo hakemassa tyttöä päiväkodista ja saapuessani he odottavat minua hymyssä suin viereisen metroaseman edessä. 

Kannamme rattaat metroon, ajamme Hôtel de Villen asemalle ja kävelemme Pariisin 4. kaupunginosan neuvolaan. Mies lähettää puhelimella viestejä töihin, se ärsyttää, olemme melkein myöhässä enkä tykkää rokotupäivistä.

Saavumme neuvolaan tasan meille varattuun rokotusaikaan kello 15.30. Vastaanoton nainen pyytää meiltä vaadittavia papereita (tietenkin!), kaivamme kasan paperia esiin ja hän käy ne läpi. Huokaisemme helpotuksesta, kun kaikki näyttää olevan kunnossa.

Neljäs kaupunginosa on yksi Pariisin fiineimmistä ja sen neuvola myös sen näköinen: siisti, tyylikäs  ja tilava, beben iloksi myös täynnä mahtavia leluja. Istumme odottamaan lääkäriä.

"Onkohan teillä tuberkuloositestin tulosta jossakin, näyttää siltä, ettei lääkärinne ole merkinnyt sitä tyttärenne terveyskorttiin."

Seuraa hermostunutta tiukkaa neuvottelua lääkärin kanssa ja soittelua lääkärille, joka on tietenkin lähtenyt jo viikonlopun viettoon. 

Lopputulos on kuitenkin masentava: lääkärin huolimattomuusvirheen vuoksi emme voi rokottaa tyttöä tänään. Se ei olisi ehkä suurikaan ongelma, ellei tuberkuloosirokote olisi loppunut koko kaupungista. Ainoa mahdollisuus saada suur-Pariisin alueella ehdottoman suositeltu (mutta ei kuitenkaan pakollinen) tuberkuloosirokote, on varata sitä varten aika tietystä neuvolasta (esimerkiksi juuri 4. kaupunginosan neuvolasta). Olemme varanneet tämän marraskuun 13. päivän tapaamisen kolme kuukautta sitten. 

"Joudummeko nyt jälleen odottamaan kolme kuukautta uutta aikaa?" kysyn.

"Kyllä, madame, niin se nyt vain taitaa olla", lääkäri sanoo minulle ivallisesti (omaa tulkintaani tietenkin) naurahtaen.

Huomaan suuttumuksen syttyvän sisälläni ja nappaan lattialla leikkivän tytön syliini.

"No hyvä on, me lähdemmekin sitten tästä. Naurettava, surkea, surkea maa", mutisen ja alan kerätä tavaroita: läppäriä, tytön kassia, omaa käsilaukkuani ja päällysvaatteita kasaan.

Mies yrittää rauhoitella minua. Astumme ulos neuvolasta. Kello on 16.30.

Päätämme kävellä läheiseen Happy Families -perhekahvilaan (josta olen täälläkin puhunut). Kävelemme Marais'n halki ja minä kihisen kiukusta. "Miten tämä voi mennä näin? Taulapäälääkäri ei tajua merkitä yhtä rastia ruutuun ja me joudumme taas vaihteeksi säätämään vaikka kuinka monta kuukautta ensin uutta tuberkuloositestiä ja sitten uutta rokotusaikaa..."

Saavumme Happy Familiesiin ja tilaamme valtavat kaakaot kermavaahdolla. Tyttö maistaa kermavaahtoa ja nauraa. Selailen Facebookia sllä aikaa kun mies vie tytön leikkimään kahvilan leikkihuoneeseen. Juon kaakaon loppuun ja menen katsomaan tytön leikkejä. Nauramme kaikki yhdessä, koska tytön leikkikaverilla on sattumalta täsmälleen sama etunimi.

Varaamme tytölle elämän ensimmäisen hiustenleikkuuajan sunnuntaiksi. Pakkaamme rattaat uudestaan ja lähdemme kahvilasta. Ulkona on jo hämärää. Kello on 17.30.

Päätämme kävellä Républiquen aukiolle saakka, koska ilta on lämmin ja tyttö näyttää nukahtavan vaunuihin.

Olo on jo parempi, ehkä rokotuskuvio vielä järjestyy.

Pistäydymme matkalla parissa kaupassa, mietin joululahjoja. Républiquen aukiolla on pari turistibussia, päätämme kävellä seuraavalle, Oberkampfin metroasemalle.

Bataclan-konserttisalin edessä joukko ihmisiä jonottaa sisään, kun kävelemme sen ohi. Kello on 18.45.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat