"Alkaa vaan ärsyttää, kun tämä ei toimi. Mä olen aina aikaisemmin onnistunut kaikessa, pääsin inssistäkin ekalla läpi..."

Ystäväni puhuu yrityksestään tulla raskaaksi. Katson huolestuneita kasvoja ja yritän ymmärtää. Eihän lapsen saamista voi verrata inssiin tai vaikka ylioppilaskokeisiin... Eihän siitä voi puhua edes samassa lauseessa.

Muistan kuitenkin hämärästi, miltä tuntui olla epäonnistumisen pelon vanki. Olin kymppiplussan oppilas koko koulun ajan, en mokannut pistareissa tai unohtanut esitelmiä, olin aina kartalla läksyistä ja kotitehtävistä ja sain järjestään kiitettävän arvosanan kokeesta kuin kokeesta.

Lukion jälkeen lopetin kuitenkin kaiken ja aloin toteuttaa suuria (hassujakin) unelmiani. Muutin ulkomaille, tanssin ja tein teatteria, välillä onnistuin ja välillä epäonnistuin raskaasti, jouduin tekemään supernaurettavia hanttihommia, ja silti joskus rahaa ei ollut edes ruokaan. Lopulta valmistuin kuitenkin Helsingin yliopistosta kääntäjäksi ja siitä parin vuoden kuluttua näyttelijäksi Pariisissa.

Elämä oli vuosia kummallista säätöä, jossa ei ollut muuta punaista lankaa kuin suuri into seurata sydämen ääntä. Menin täysillä unelmia kohti, tein hulluna töitä ja vaikka vuosiin kuului paljon mokailua ja epäonnistumisia, olen ehdottomasti sitä mieltä, että opin tuona aikana paljon enemmän kuin missään muualla.

Opin ottamaan etäisyyttä asioihin ja luottamaan siihen, että kaikki järjestyy ja kääntyy lopulta parhain päin, mokailu on olennainen osa onnistumiseen johtavaa tietä. Jos joku homma ei toimi, ei sen ollut tarkoituskaan toimia, vaan jotain paljon parempaa on tulossa. (tämä on totta ennen kaikkea rakkauskuvioissa heh). 

Epäonnistuminen on ollut mielessäni myös Time-lehden kiinnostavan artikkelin ( http://time.com/4008357/girls-failure-practice/?xid=tcoshare ) takia. Siinä korostettiin nimenomaan tyttöjen ja naisten vaikeaa ja pelokasta suhtautumista epäonnistumisiin.

Aihetta käsittelee hienosti myös Harry Potter -sarjan kirjoittaja J. K. Rowling Harvardin yliopistossa pitämässään puheessa: