Koti-ikävä alkaa ehkä vähän hellittää, mutta silti tekee nyt hyvää vähän valittaa (tyypilliseen pariisilaiseen tyyliin)

Pariisi on upea kaupunki, jonka kauneutta ja tyylikkyyttä ei väsy ihastelemaan vuosienkaan jälkeen.

Mutta jotkut asiat ottavat aivoon, etenkin kun on juuri saanut viettää aikaa kotimaassa.

Yksi klassinen Colette Davidsoninkin tässä artikkelissa loistavasti kuvaama pariisilaisuuden piirre tiivistyy lauseeseen; C'est pas possible (Ei onnistu).

Tähän lauseeseen törmää Pariisissa todellakin usein. Tuntuu, että se on yleisin vastaus useimpiin kysymyksiin esimerkiksi paperisodan pyörteissä (jotka ovat titenkin ihan oma lukunsa), kahviloissa, metroissa, kaupoissa tai vaikka lähipesulassa.

Liioittelen tietenkin vähän, mutta etenkin suomalaisen on hyvä osata Pariisiin matkustaessaan varautua C'est pas possibleen. Sillä tärkeintä C'est pas possible-lauseen kohdalla on ymmärtää, että vaikka se kirjaimellisesti tarkoittaakin, että kysymäsi asiaa ei ole mahdollista toteuttaa, totuus on, että se on hyvinkin mahdollista. On vain osattava pelata hetki pientä pariisilaista valtapeliä ja pian mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi. 

Anteeksipyytely ei Pariisissa toimi, se on täällä omien kokemusteni mukaan vain kuin merkki siitä, että haluaa heittäytyä maahan makaamaan ja aloittaa uran kynnysmattona. Toimivin asenne on viileä varmuus siitä, että olet pyytämäsi asian arvoinen etkä aio perääntyä ennen kuin sen saat. Itsevarmuutta (tai jotain siltä vaikuttavaa ainakin) tarvitaan, suurkaupungissa (ainakin tässä suurkaupungissa) on pidettävä puolensa.

Turhauttavaa tällainen pelailu on ja ikäväksi sen tekee erityisesti se ärsyttävä vihaisuuden kierre, jonka se saa aikaan. Kun minulle ollaan töykeitä, huomaan ihan liian helposti laittavani saman töykeyden kiertämään...

Tästä tulee mieleen Helmut Fritzin vuosien takainen hitti Ca m'énerve. Elämä Pariisissa voi olla myös todella ärsyttävää, hehe.

Kommentit (4)

Vierailija

Tuo on niin totta! C'est pas possible on vasta aloitus, josta lähdetään tarkastelemaan tilannetta. Huumori toimii usein hyvin, samoin pienet kohteliaisuudet, joilla pehmennetään vastapuoli ja saadaan asiat toimimaan. Suomalainen sanasta sanaan -logiikka ei tässä toimi, on heittäydyttävä leikkiin mukaan! Ei tosin aina ihan niin helppoa...

Vierailija

Täytyy sanoa, että vieroksun suuresti tuota aiemminkin kuvailemaasi kulttuuria, missä esitystapa ajaa itse asian edelle. Kirjoittaessasi seimen "pääsyvaatimuksista" ihmettelin mielessäni, että miten pitkä matka rukoilemisesta ja itkemisestä on enää fyysisiin ja rahallisiin lahjuksiin. Ilmeisesti niitä ei kuitenkaan aivan tarvittu.

Kyllä Suomen systeemi, missä asia syrjäyttää turhat venkoilut ja ihmisen henkilökohtaisen miellyttävyyden on sittenkin parempi. Tosin ihan vapaita mekään emme ole tuosta "riippuu miten esitetään ja kuka esittää"- kulttuurista.

 

reippaiden lasten äiti

Vierailija

Hei Kiira, Osuit ihan naulan kantaan. En muutenkaan ymmärrä tätä asennetta, kun sitten tämä valtapeli vie suunnattomasti aikaa ja energiaa. Eikö olisi vain helpompaa sanoa "oui" ja auttaa kanssakaupunkilaisia.

Bistrot ja ravintolat ovat varsinkin oma lukunsa. En ymmärrä hommaa edes "tuotantoteknisistä" syistä. Ok sanoa ei jos siitä tulle vaivaa, mutta välillä ei edes tule. ex. Jos listalla on kana-cesar ja katrkarapusalaatti - mutta haluaisit cesar-salattisi katkaravulla (jota on siis keittöissä) - tämä on luonnollisesti aivan mahdotona! Eikö se ole se sama kädenheilautus niille kanapaloille kuin katkaravullekkin... ahhaha...

En nyt edes aloita tästä sosiaaliturvasta tai pole emploista - missä tietty täytyy pysyä tosi kohteliaana vaikka virkailijalla olisi ns. huono päivä...

 

 

Vierailija

1990 luvulla oli siellä tämä että asia hoituisi avec un peu de bon volonte, ranskalaiset siis itse sanoivat

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat