Perjantaina on viimein aika jättää bebe tunniksi seimeen ilman vanhempia. Selitän hänelle, että käyn vähän ulkona ja että Anne-Marie hoitaa tänään lounaan tarjoilun. Tyttö tuijottaa lumoutuneena lattialla pyörivää keltaista helistintä.
Marssin ovesta ulos kadulle enkä yhtäkkiä osaa tehdä mitään. Tuntuu täysin kummalliselta kävellä keskellä päivää kadulla ilman vaunuja tai jotain tiettyä määränpäätä. Pyörin korttelissa kymmenisen minuuttia ja istun sitten läheisen kahvilan terassille. Tilaan café viennois'n, kermavaahdolla koristellun kahvin. Parce que je le vaux bien - koska olen sen arvoinen, hehe.
Kun palaan kahvihetkeni jälkeen seimeen, tyttö ottaa minut hymyillen vastaan syötyään tyytyväisenä lounaan kalaa ja perunasosetta, jälkiruoaksi päärynäsosetta) tavalliseen tapaan.
"Yhtään itkua ei tullut", Anne-Marie kertoo. "Leikitiin iloisesti ja ryömittiin takaperin."
Lähdemme jälleen tytön kanssa iloisin mielin kotiin päiväunille ja viikonlopun viettoon.
