Shokin jälkeen päälle kaatuu masennus ja pinnan alla piileskelee pelko.

Metrossa matkustajia on vähän, poliiseja, turvamiehiä ja sotilaita paljon. Hallien kauppakeskuksessa saan esitellä laukkuni sisältöä ja takin alla olevaa villapaitaa turvamiehille kolme kertaa. Tunnelma on jännittynyt. Juna kulkee hitaasti, jokainen epäilyttävä paketti tai laiturilla vähän pidempään seisoskeleva tyyppi tarkistetaan.

Jos nyt joku huutaa juoskaa, juoskaa, paniikki pamahtaa päälle sekunnin murto-osassa. Se on nähty viime päivinä jo useaan otteeseen. Onneksi joka kerta kyseessä on toistaiseksi ollut väärä hälytys.

Jossain vaiheessa huomaan käveleväni kauppakeskuksen käytävää kymmenen luotiliivein varustetun, raskaasti aseistetun sotilaan ympäröimänä. Itku kuristaa kurkkua. Tähänkö on siis tultu?

Väsymys on valtava. tuntuu että voisin nukkua vuoden. Tämä stressi on jotain muuta kuin se tavallinen lastenhoidon, työasioiden ja kotitöiden sekoitus, joka yleensä painaa hartioita. On opittava elämään uhan kanssa, on opittava elämään pelon kanssa, ettei joudu kauhun valtaan.

Mutta Pariisi on vahva ja pariisilaiset yhdessä. Jos jotain olen viime päivinä tajunnut niin sen, että ihmisen luontainen reaktio pimeään vihaan on rakkauden ja rauhan valo. En aisti vihan häivääkään koko kaupungissa, ihmiset ovat surullisia, toivovat vain ja ainoastaan rauhaa. Pariisissa elävät yhdessä eri uskonnot ja kansallisuudet, eri taustat, eri maailmankatsomukset. Tämä tragedia on yhdistänyt meitä vain entisestään.

Hyvä esimerkki tästä on vaimonsa menettäneen Antoine Leirisin kirje terroristeille:

Lopuksi vielä Chrys Nammourin kaunis kappale Paris se relève. Se kuvaa hienosti valon vastarinnan tunnelmaa täällä nyt.

Kuvat ovat rue de Charonnen Belle Equipe -ravintolan edestä, jossa 19 ihmistä menetti henkensä.

 

 

 

Kommentit (2)

Laura P

Tunnistan hyvin kuvaamasi tunteen. Mietin kovasti, millä tavoin turvallisuudentunne palaa. Tarvitaanko aikaa, analyysia, uusien terroristien kiinni saamista – vai vain loputtomia kävelyjä tutuilla kaduilla, niiden neutraloimista sillä tavoin? Lisää kynttilöitä ja kukkia, taidetta, vapautta – vai lisää poliiseja? Toistaiseksi tuntuu, että kaikki ihan tavallinen meinaa pelottaa. Hyvä otsikko postauksellasi.

käyttäjä-3385
Liittynyt4.6.2014

Kiitos kommentista, Laura. Itse olen käynyt läheisillä tapahtumapaikoilla nyt monena päivänä, tekee hyvää nähdä, kukkien valtameri, kynttilät ja esimerkiksi Bataclanin edessä laulavat ihmiset. En tiedä, palaako turvallisuudentunne enää samanlaisena, mutta periksi ei anneta, elämä voittaa. Voimia teillekin! <3 Kira

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat