Mikä meni pieleen?

Pe 24.10.2014 klo 12.00

Tyttäremme ensimmäinen päivä on onnellinen, ystävät ja sukulaiset tulevat moikkaamaan Suomesta saakka, ja kukkia ja lahjoja satelee.

Minä puolestani yritän toipua viime päivien taistelusta. Olo on yllättävän heikko, ja suihkussa käyminen kätilön avustuksella on valtava saavutus. Kun vatsaani painellaan jälkitutkimuksissa, työnnän kivusta kauhistuneena kätilön käden pois.

"Madame, älkää työntäkö kättä pois, sanokaa mieluummin, että sattuu."

Mutta kipu on niin kova, ettei puhumista ehdi edes ajatella. Kipulääkitystäni lisätään, ja lopulta käteeni isketään piikki morfiinia. Silti tuntuu, että hoitajat ajattelevat minun vain olevan erityisn kipuherkkä.

Illalla vieraiden lähdettyä oloni on entistä heikompi. Iltatarkastuksen tekevä kätilö kauhistuu nähdessäni kalpean olemukseni ja käskee minun nousta välittömästi sängystä ylös.

Huone pyörii oudosti, ja oksennus painaa kurkkua.

"Nyt ylös, madame, tämä on nyt tärkeää", kätilö sanoo. 

En koskaan ole pyörtynyt, mutta nyt tuntuu kyllä että...

Yhtäkkiä olen vihreällä vuorella valkoisten hevosten keskellä, On punaisia ilmapalloja ja vaaleansininen taivas.

"Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin", mieheni selittää, kun unikupla puhkeaa. Ympärilläni on viisi-kuusi lääkäriä ja sairaanhoitajaa. Joku ottaa verta käsivarrestani, toinen tekee ultraäänitutkimusta vatsasta. Kätilön vaatteissa on oksennusta.

"Näytteet nyt heti laboratorioon. Hengenvaara", verikokeen ottanut nainen sanoo toiselle.

Hengenvaara. Mitä helvettiä?

Minut kärrätään putkiä pitkin sairaalan yleiselle puolelle. Matkalla ehdin vielä oksentaa pari kertaa kätilön päälle. 

Ystävälliset sairaanhoitajat, ja huippuystävällinen kirurgi selittävät minulle, että kohtuun on jäänyt sisäinen verenvuoto, ja leikkaushaava on nyt avattava uudelleen, jotta vuoto saadaan tyrehdytettyä. 

"Teemme kaikkemme, että kohtu voidaan säilyttää", kirurgi sanoo.

Minä kurkistan sängyn laidan alta miestäni, joka näyttää pohjattoman surulliselta. Haluaisin sanoa jotain, lohduttaa jotenkin, mutten jaksa puhua.

Kommentit (4)

Vierailija

Rakas Kira,

Kyyneleet nousivat silmiin lukiessani päiväkirjaasi.

Toivon sinulle rakkautta, lepoa, voimia ja hellyyttä. 

 

Sari

Vierailija

Jos ei olisi näin vakavasta asiasta kysymys, niin vitsailisin, että osaat kyllä pitää lukijan otteessasi. Kuulostaa hurjalta.

Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Katja

Vierailija

Rakas Kira, 

onnea,onnea ja onnea koko perhekunnalle! On ollut uskomatonta lukea blogiasi ja ihailen, miten olet jaksanut kaiken keskellä pitää meidät lukijat ajan tasalla. Kiitos Kira! On ollut mielenkiintoista lukea ranskalaisesta sairaalaelämästä ja kaikesta muustakin.

Voimia, rakkautta, hellyyttä ja toivon valaisevia säteitä sinne teille kaikille!

 

Ansku

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat