Parikymmentä vuotta sitten syömishäiriön kourissa en olisi voinut kuvitellakaan uskaltavani vielä jonain päivänä hypätä raskauden vuoristorataan.

"Ethän sä ole lihonut paljon yhtään!" "Oletpas sä aika pulskassa kunnossa, heh heh!" "Voi paksusti!"

Raskaana ollessa tuntuu, että kaikilla on oikeus kommentoida vartalon muutoksia, kysyä kuinka monta kiloa sitä nyt onkaan tullut "lihottua". Vaikka kommentit ovat lähes aina ystävällisiä, tuntuu yhtäkkinen omaa kroppaa koskeva keskustelu välillä oudolta - etenkin, jos on aikaisemmin kärsinyt huonosta ruumiinkuvasta - tai jopa syömishäiriöstä.

Vaikka odotan ensimmäistä lastani 40-vuotiaana, olen iloinen, että uskaltauduin seikkailuun vasta nyt. Olen mielessäni käynyt läpi syömishäiriön syyt ja seuraukset ja uskon ymmärtäväni edes jotenkin, miksi päädyin teini-iässä itsetuhoiseen käytökseen ja miten voin suojella itseäni itseltäni nyt myöhemmin.

Suurin oivallus on ollut se, että omia ajatuksia ei pidä aina uskoa: en ole yhtä kuin peilikuvani, en ole edes se, miltä minusta kropassani tuntuu. En myöskään ole yhtä kuin työni tai "menestykseni", en ole yhtä kuin mokani, en edes suurimmat töppäykseni tai kummallisimmat luonteenpiirteeni.

Pohjimmiltani olen ihan ok niin kuin kaikki muutkin, tapahtui sitten mitä tahansa. Enkä usko, että omalle lapselleen voi suurempaa lahjaa antaa kuin sen, että rakastaa itseään ja pitää itsestään huolta - esimerkin voima on aina suurempi kuin hienoimmatkin korulauseet.

Entiselle syömishäiriöiselle ja oman naiseuden kanssa taistelleelle raskaudessa on kysymys myös uskaltamisesta: uskallanko nyt lopullisesti päästää irti kontrollista - tai kontrollin illuusiosta - ja olla niin nainen kuin vain on mahdollista, heh. En missään tapauksessa ajattele, että lapsettomat naiset olisivat jotenkin "vähemmän naisia" kuin muut, tarkoitan tässä vain lähinnä kropan ja oman roolin muutoksia.

Toistaiseksi uskaltaminen on tuntunut juuri siltä, miltä sen kai kuuluukin: välillä päätä huimaavan hienolta, välillä ahdistavan jännittävältä, mutta joka hetki kuitenkin aidolta elämältä.

Ja jos kärsit syömishäiriöstä juuri nyt, voin luvata, että toivoa on, koskaan ei ole liian myöhäistä päästää omaa voimaa, aidon minuuden valoa valloilleen - oli kyse sitten lapsen tai jonkin muun oman projektin synnyttämisestä.

Valoisaa viikonloppua kaikille!

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat