Pääsin taas pitkästä aikaa stressaamaan lentämistä yksin taaperon kanssa. Edellisistä matkoista viisastuneena pääsin tällä kertaa onneksi iltapäivälennolle, joka osuu sopivasti välipala-aikaan ja ennen iltaruokaa.

Matkan haastavimmaksi osuudeksi osoittautui kuitenkin jo lähtö kotoa: miten saan roudattua 20-kiloisen matkalaukun, 10-kiloisen tytön ja 8-kiloisen repun yksin portaita pitkin viidennestä kerroksesta alas? Pienen arpomisen jälkeen päädyin istuttamaan tytön syöttötuoliin piirrettyjen ääreen ja "juoksemaan" itse alas matkalaukun kanssa. SItten palasin hakemaan tytön ja repun. Hiki oli pinnassa jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Olin varannut taksin ennakkoon, ja se odottikin meitä jo valmiiksi talon edessä. Kuski oli ystävällinen ja huolehti tytön tyylikkäästi turvaistuimeen. Automatka kentälle sujui iisisti ja tyttö nukkui koko matkan - toivoin salaa, että unta riittäisi vielä koneeseenkin.

Taksista ulos astuttaessa alkoi säätämisen vaihe kaksi. Vauvan kantoreppu päälle, reppu selkään, takki päälle, vauva irti turvaistuimesta ja kantoreppuun. Onneksi mukava taksikuski nappasi tytön tottuneesti syliin, jotta sain koko settini kokoon, hän painoi lähtiessämme tytön poskelle vielä pienen suukon.

Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin.

Lapsen saaminen on opettanut minulle ns. tervettä itsekkyyttä, josta en aikaisemmin uskaltanut oikein unelmoidakaan, mutta kun matkustaa yksin pienen kanssa, ottaa kyllä mielellään vastaan kaiken mahdollisen avun. Kun siis saavuimme lähtöselvitystiskille, jonka edessä kiemurteli kymmenien metrien jono, päätin pokkana marssia suoraan priority-tiskille, jonka edessä seisoi vain muutama hassu tyyppi. Siirto osoittautui oikeaksi, koska virkailija lupasi kaiken lisäksi varata meille myös viereisen paikan koneesta (jossa oli siis tyhjiä paikkoja), jotta voimme rauhassa levittäytyä pussukoiden ja Puppe-kirjojen kanssa häiritsemättä muita. Tässä muuten hyvä vinkki tulevaisuuden varalle: virkailijalta voi kysyä mahdollisuutta viereisen paikan varaamisesta, jos kone ei ole tulossa täyteen.

Kello oli 13.40 Edessä oli suosikkivaiheeni: turvatarkastus, jee!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat