Turvatarkastus taaperon kanssa. Riisu takki, riisu kaulaliina, riisu reppu, kaiva esiin muovipusseihin pakatut lapsen eväät, nosta esiin, neljä "tarjotinta", työnnä tavarat niihin. Nosta tyttö irti kantorepusta ja laske hänet maahan, varaudu huutoon. RIisu omat kengät, vedä jalkaan vaaleansiniset muovipussit... Kävele turvatarkastusportin läpi tytön kanssa, valmistaudu piippaamaan.

Kerää tavarat tarjottimilta, laske tyttö maahan, yritä pidätellä häntä lähtemästä  turvaportista takaisin tai suoraan läheiseen ravintolaan. Pue kengät, pue takki, selitä tarkastajalle, mitä ruokaa hedelmäsosepurkeissa on ja kuka ne on pakannut, vedä reppu selkään, nosta tyttö syliin, unohda kaulaliina, palaa hakemaan sitä.

Kello on 14. Koneeseen pääsee klo 14.50. Lähdemme kävelemään tytön kanssa hitaasti pitkin lentokentän käytäviä. Kaupat vaikuttavat kiinnostavilta, ja tyttö haluaisi repiä muoviset kinder-ukot alahyllyiltä mukaan. Ängen tytön uudestaan kantoreppuun ja valitsen kaupasta pari tuliaista. Kassalla tyttö painaa luottokortinlukijan nappuloita niin että joudun aloittamaan maksun uudestaan. "Hehe", naureskelemme myyjän kanssa, takana olevia ei naurata.

Istumme odottelemaan portin aukeamista. Tai minä istun, Tyttö katoaa penkkien väliin ja jää sinne jumiin. Vieressä istuva hollantilainen mies selittää tytölle jotain omalla kielellään. Yleistä naurua.Tyttö alkaa itkeä.

Päätän lähteä kävelemään baby stepsejä vielä kerran hallin ympäri. Kun palaamme portille, puolet koneen matkustajista on jo sisällä.

Toinen suosikkihetkeni taaperomatkassa on änkeäminen omalle paikalle ikkunan viereen repun ja kantorepussa roikkuvan vauvan kanssa. Käytävpaikalla istuva mies katsoo meitä hymyillen, mutta näen kauhun välähdyksen hymyn takana. Tungen tuliaiskassin, vauvan pelastusliivin ja repun etuistuimen alle ja lasken minun ja tytön takit viereiselle istuimelle. Tyttö kiemurtelee käsissäni kuin suihkuun menossa oleva kissa.

Lento lähtee onneksi etuajassa ja ihme tapahtuu: heti kun kone nousee ilmaan, tyttö nukahtaa.

Herään tunnin kuluttua siihen, että oma pää retkahtaa kiinni rintaan. Yritän vilkaista kelloa, mutta se on jumissa tytön pään alla. "Saisiko olla jotain juotavaa?",  juuri ohi kulkenut ystävällinen lentoemäntä huikkaa minulle. Päätä särkee. En muista milloin olen viimeksi juonut tai syönyt mitään. Pyydän mustikkamehua ja juon sen hyvällä halulla.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat