Olen viime aikoina valittanut paljon. Miehelle, kavereille, kaikille jotka ovat osuneet kohdalle. Väsyttää, masentaa, kroppa ja mieli eivät tunnu toipuvan haastavasta synnytyksestä, mies on töissä joka lauantai, ja usein myös sunnuntaisin, edellinen koko perheen yhteinen loma oli heinäkuussa 2015. Kaiken kruunaa appiukon vakava sairastuminen kaksi kuukautta sitten.

"Olen onnellinen sitten kun" -postaukseni jälkeen aloin itse miettiä, miksi valitan omasta tilanteestani tällä hetkellä niin paljon, vaikka se ei yleensä kuulu tapoihini. Mieleen nousivat kavereiden kommentit:

"Olisit iloinen, että sulla on lapsi", "Olet onnekas, kun lapsesi nukkuu", "Kyllä sä sitten tajuat, kun saat toisen lapsen", "Mun pikkulapsiaika oli paljon rankempaa","Eihän sulla ollut edes koliikkivauvaa", "Menneet on menneitä", "Sun pitäis tehdä enemmän lapsen kanssa", "Sun pitäisi hankkia lisää lapsenvahteja", "Sun pitäisi muuttaa Suomeen", "Sun pitäis nyt ryhdistäytyä", "Eihän toi ole mitään, mun mies asuu puolet vuodesta muualla"...

Hmmm... Kaikkien tarkoitus on varmasti sama: saada minut piristymään, ja oloni edes vähän paremmaksi. Ehkä moni ajattelee, että jos tajuan oman tilanteeni olevan muihin verrattuna hyvä, voin tuntea kiitollisuutta pienistäkin asioista. Ja huom huom, tajuan kyllä kiusallisen selvästi myös, kuinka monta kertaa olen itse kommentoinut omien ystävien vaikeita tilanteita juuri vastaavanlaisilla lauseilla.

Mutta, mutta, mutta... toisen tilanteen raskautta ei voi mitata objektiivisesti, sitä ei voi laskea paperilla ja osoittaa, että eihän tämä nyt mitään ole, sinun pitäisi olla tyytyväinen, koska tilanteesi raskausindeksi on vain 5 (tai jotain).

Eri elämäntilanteissa olevat ja eri herkkyystasoilla varustetut ihmiset voivat kokea samankaltaisetkin tilanteet hyvin eri tavoin. Mikä on yhdelle piece of cake, voi toiselle olla kolmas maailmansota. Menneisyyden paino ja traumaattiset kokemukset vaikuttavat myös nykyisyyteen tavoilla, joita on vaikea selittää toisille - joskus jopa itselle. Samoin heikko taloudellinen tilanne vaikuttaa paljon elämän yleiseen stressaavuuteen. 

Yllä olevat kommentit eivät valitettavasti piristäneet minua yhtään, vaan saivat päinvastoin tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että tunsin "väärin".

No, vali vali. Mitä sitten oikein odotan valitukseni kohteeksi joutuvilta kavereilta ja tuttavilta?

Sitä samaa kai kuin uhmaraivossa kirkuva taaperokin: että joku kuulisi, mitä sanon, ja vahvistaisi tunteeni tuomitsematta sitä. Tyyliin: "Voi, kuulostaa siltä, että olet tosi väsynyt, se on varmasti ikävää ja raskasta. Laitapa nyt se haalari päälle, niin mennään ul.. ei kun siis lähinnä vain tuo virkkeen alkuosa, loppuosan voi säästää uhmataaperolle (lupaan, että minut saa helpommin rauhoittumaan kuin itkupotkuraivoajan...).

Perusajatus on kai se, että ikävää tunnetta ei kannata tuomita, koska siitä se vain kasvaa (->valitan tässä entistä suuremmalla innolla kavereiden "piristys"kommenteista huolimatta). Ja tämä on totta niin oman pään sisällä kuin kavereiden kanssa: on ok, jos välillä masentaa ja on ok välillä valittaa. En usko, että kukaan jaksaa pitkään valittaa samasta asiasta, jos vastassa on aidosti empaattinen ystävä.

Tässä vielä Brené Brownin hieno video empatiasta. Empatia on eri asia kuin sympatia, se ei tuomitse toisen tunnetta, se tuntee toisen kanssa: "Empathy is feeling with people" ja siksi empatia luo aidon yhteyden ihmisten välille ja voi jopa auttaa toista pääsemään eteenpäin.

 

Kommentit (4)

Tiedetään mistä puhe

Ainakin minä ymmärrän tältä istumalta ja ihan täysin! Jos yhtään auttaa. Pidättäydyn vetämästä omaa tai kenenkään muunkaan tilannetta verrokiksi, mutta pystyn eläytymään tilanteesi ja ymmärtämään sen lähes täysin.

Ilona

Ymmärrän tosi hyvin, mielestäni ei pitäisi alkaa verrata yhden ihmisen kokemuksia toisen ihmisen kokemuksiin tai käskeä valittavaa vain 'suhteuttamaan' ongelmiaan, siitä ei ole mitään hyötyä. Vaikka aina asiat voisivat olla pahemminkin, sen ajattelu ei helpota yhtään juuri siinä hetkessä meneillään olevia asioita, ne tuntuvat edelleen yhtä pahalta ja juuri tuollainen syyllistävä kommentointi voi ajaa ihmisen hakemaan vain lisää huomiota. Se auttaa paljon enemmän kun tuntee tulleensa kuulleeksi ja ymmärretyksi. Tsemppiä! :)

Terhi, kolmikieli

Mun kokemuksen mukaan ihmiset on aika sopeutuvaisia siihen mitä on, siis millainen elämä on. Kun tulee takaisku, olkoon lähtötilanne mikä tahansa, se on takaisku ja siitä joko toipuu tai ei, mutta varmasti tulee elämän varrella vielä lisää takaiskuja. Jos niistä mistään ei oikein toivu tai saa elämäänsä takaisin entiselle mallille, voi arki alkaa tuntua raskaalta. Tukitoimet (mies enemmän kotona ja pari lastenvahtia) toki auttaa, mutta eivät välttämättä ole avain onneen, kun se mitä kaipaa on elämä ennen vastoinkäymisiä. Älä lannistu, jos olen lukenut oikein, mun mielestä sä olet kuitenkin jo toipumisen matkalla.

Se on ihan sama, vaikka olisi hyvin nukkuva lapsi, rakastava mies, siivooja ja kaksi babysitteriä, takaisku pistää hetkeksi kaiken palasiksi. Tiedän myös nuo kaverien kannustavat kommentit ja syyllistyn niihin itsekin. Nykyään toivottavasti vähän vähemmän, mutta varmasti jonkin verran.

Vierailija

Kiitos jutusta. Palautti mieleen, miltä tuntui, kun itse sain niitä kannustavaksi tarkoitettuja kommentteja, jotka toimivat ihan päinvastoin. Ja toivottavasti hillitsee, kun taas olen itse syyllistymässä siihen, että kaadan toisen niskaan vain omia juttujani muka hyvää tarkoittaen. Toivottavasti päivä paistaa jo kirkkaammin.

Seuraa 

Olen Kira Poutanen, kirjailija ja toimittaja Ranskassa. Kirjoitan elämästä ja ihmisyydestä kotikaupungissani Pariisissa - lapsen kanssa ja muutenkin.

 

Ota yhteyttä:
kira.poutanen@gmail.com

Seuraa minua Bloglovinissa.

Blogiarkisto

2016
2015
2014

Kategoriat