Kävin eilen fyssari-guru Gene Keurulaisen käsittelyssä. Hoitosuhde on kestänyt jo kaksi vuotta. Genen maagisten käsien ansiosta pysyy vaivainen lonkkani suht käyttökelpoisena, vaikka onkin väärässä asennossa ja kulumat pitävät huolen, ettei yhtään täysin kivutonta askelta ole ollut vuosikausiin. Mutta säännöllisen hoidon avulla pärjäilen. Kunnes on keinonivelen aika.
Hoitopöydällä virisi keskustelu vatsalihaksista. Marmatin vähän kyllästymistäni lankkuihin, joita tehdään nykyään ihan simona kaikilla jumppatunneilla.

Kerroin, että alkuun en jaksanut pitää itseäni oikeassa asennossa kuin hetken, alaselkää alkoi poltella ja polvet maassakin oli asento varsin haastava. Koko kropan tutina kertoi, että perille työ menee, mutta tuntuma vatsassa oli silti kyseenalainen kuukausi tolkulla. Suuri työ meni myös hartioille ja lapatuen pitäminen oli asennossa tuskaisaa. Niin helposti meinaa hartiat luiskahtaa korviin ja niska kilpikonna-köyryyn.
Toki olen huomannut voiman ja kestävyyden radikaalin kehittymisen. Ja imarrellut itseäni uskottelemalla, että nyt on mamman vatsalihakset hyvässä tikissä, kun jaksan suorittaa liikkeet tehokkaasti alusta loppuun niin pilateksessa kuin kaikilla LesMillsin tunneilla. Tunnen vuosikerta-hötön alla ihan mittavat six-packitkin.
Kunnes Bootcamp- ja kahvakuulatunneilla komennettiin tekemään rullaavaa liikettä kierähtämällä selinmakuulta seisomaan, jalata koukussa ja ristikkäin. Enhän mä päässyt pystyyn kirveelläkään. Pekkaniskaa olis tarvittu. Voihan p***le”! Mitä hyötyä siis on tiukoista, vahvoista vatsalihaksista, jossei ne pelitäkään toiminnallisissa treeneissä eikä näinollen tue arjen varsinaista toimintakykyä?

Tätä siis vuodatin eilen Genelle ja hän totesikin yllätyksekseni, ettei sixpackillä tee mitään, ellei halua sitä esteettisistä syistä. Vatsalihaksia tarvitaan tukemaan rankaa ja siihen hommaan riittää oikea tuntuma syvissä vatsan-ja lantionpohjan lihaksissa. Suurella voimalla ei ole tämän kanssa tekemistä. Hopsan. Olennaista olisi siis oppia tiedostamaan syvä lihaksisto ja aktivoimaan sitä, periaatteessa ennen jokaista liikettä eli käytännössä jatkuvasti. Ei hampaat irvessä puristaen, vaan sopivan rennosti. Suurin osa aktiiviliikkujista kuulemma treenaa vatsansa ihan toimintakyvyttömään kramppiin.
Niin on kait meikkiksenkin laita. Kun alkoi vatsalihasten ja niiden alle kiinnittyvien lonkan pingottuneiden ojentajien ja koukistajien käsittely, näin jo tähtiä. Hellistä otteista huolimatta. Pikkuhiljaa alkoi vatsanseutu kuitenkin pehmetä. Siis se kireä alue, joka on piilossa kaiken turhankin pehmeän alla. Loppupäivän leijuin euforisen rentona, ristiselkäkin tuntui vapautuneemmalta, kun pingottuneisuus oli poissa.

Taas siis uutta mietittävää. Mitä on hyvä kunto? Sitäkö, että jaksaa vetää treenit tehokkaasti vaiko sitä, että keho palvelee mahdollisimman hyvin arjen touhuissa? Ehkä totuus löytyy jostakin puolivälistä. Kuten vatsalihaksetkin.