Suhteen loppu?

Vierailija

Avoliittoa on takana nyt noin 8 vuotta. Yhteen muutimme esikoisen synnyttyä 7 vuotta sitten. Kolmas lapsi syntyi reilu vuosi sitten. Lasten äiti on hoitonut lähes koko ajan lapsia kotona, vasta viimeisen puolen vuoden aikana alkanut tehdä ilta- ja viikonlopputöitä. Minä olen kantanut vastuun perheen taloudesta ja rakentanut hartiapankkiperiaatteella meille talon.

Arkemme on todella riitaista. Riitelemme varmaan kuutena päivänä viikossa. Riidat syntyvät pienistä ja isoista asioista. Avovaimon töissä ollessa olen tehnyt lihapullat koko perheelle ja ensimmäisenä saan kuulla haukut kun ne on tehty tomaattipohjaan, eihän noita voi kukaan syödä. Lapset syövät ne kuitenkin mukisematta. Äitienpäiväksi ostan ruusuja, mutta ne lentävät pihalle koska ovat liian pitkiä. Avovaimoni on siis hyvin kriittinen ihminen ja kritisoi lähes kaikkia tekemisiäni talosta lihapulliin asti. Yksi suuri riidanaihe on lasten kasvatus. Esim. lapsilla on karkkipäivä lauantaisin mutta käynnössä karkkia löytyy lähes joka arvipäiväkin. Kun koitan vetää tiukempaa linjaa on riita valmis. Itse olen huono kestämään (jatkuvaa) kritiikkiä ja riidat päättyvätkin huutoon ja vannomiseen että nyt se ero tulee. Riitely parikertaa viikossa olisi vielä "OK" jos vastapainona olisi hyviäkin hetkiä. Tällä hetkellä on vaan niitä riitoja.

Viime kuukauden olen pyrkinyt välttämään kaikkea kanssakäymistä avovaimoni kanssa. Kun tulen töistä, hän lähtee töihin, shoppailemaan tai ulos ystävien kanssa. Itse tunnen oloni paremmaksi kun olen yksin lasten kanssa. Illlat sujuvat helpommin yksin vaikka kolmen lapsen kanssa ei yhdet kädet tahdo riittää. Eipä tarvitse jatkuvasti kuulla kritiikkiä kuinka vaippa vaihdetaan eikä riidellä pää punaisena.

Olemme olleet NMKY:n parisuhdekurssilla noin vuosi sitten ja se oli parasta pitkään aikaan. Valitettavasti "vaikutusta" kesti vain muutaman viikon. Sen jälkeen suhde on valunut todella huonoksi. Läheisyyttä meillä ei ole enää lainkaan. Nukun suurimman osan ajasta eri huoneessa. Aamuisin töihin lähtiessä ei sanota mitään. Kotiin tultaessa kritisoidaan jotain tekemääni virhettä. Seksiä on tainut olla yhden kerran tämän vuoden puolella. Seksin puutteen voi vielä hoitaa omin avuin mutta läheisyyden puutteeseen eivät omat kädet auta.

Olemme puhuneet usein erosta. Itse alan olla siihen valmis. En ole täysin varma kuinka vakavasti avopuolisoni todella haluaa eroa puheistaan huolimatta. Hän ihailee useita tuntemiamme miehiä ja vertailu tietysti tuntuu minusta pahalle. Lisäksi avovaimolla on ollut jonkunasteinen ihastus/suhde toiseen mieheen muutaman kuukauden ajan. En ole nykyisin varma hänen shoppailureissujensa todellisesta luonteesta.

Itse olen ennen tätä parisuhdetta eronnut avioliitosta (ei lapsia siitä liitosta). Nyt tuntuu että toistan samaa kaavaa enkä ole oppinut virheistäni mitään. Mikäli meillä ei olisi nykyisen avovaimoni kanssa lapsia olismme varmaan eronneet jo aikoja sitten. Lapsien takia/puolesta ero hirvittää. Tosin tällä hetkellä he joutuvat elämään jatkuvan riitelyn keskellä. Kuva jonka he saavat vanhempien parisuhteesta on todella huono (ei haleja, ei pusuja, ei läheisyyttä vaan paljon huonoa riitelyä). Ja onhan tämä nykyinenkin malli (ei kanssakäymistä vanhemmilla) aika lähellä yhteishuoltajuutta. Ainoa ero että asumme samassa osoitteessa.

Omana heikkoutenani näen suuren läheisyyden tarpeen sekä ajoittaisen "hulttiohengen". Olen parisuhteemme (8 vuotta) aikana tehnyt noin 5 kertaa "oharit" eli luvannut tulla kotiin vaikkapa klo 21, myöhästynyt 3 tuntia jne. Eli olen pettänyt lupaukseni vaikka mitään kavereiden kanssa kaljoittelua pahempaa en ole tehnytkään. Tämä on hyvin vaikea asia avovaimolleni eikä hän pysty sitä antamaan anteeksi. Viimeisin myöhästyminen johti siihen että järjestämäni kahdenkeskinen viikonloppuristeily piti perua. Nyt tuntuukin että emme kumpikaan enää halua tehdä parisuhteelle mitään.

Muutama lämmin sana ja teko viikossa naiselta riittäisi minulle. Pitäisikö sitä naista lähteä etsimään vai löytyisikö se vielä kotoa?

Kommentit (7)

Vierailija

Laita erohakemus ja katso miten vaimosi reagoi,senhän voi aina perua jos on aihetta.Kyllä se puhdistaa ilmapiirin ja auttaa heräämään todellisuuteen ja teillä suhde on täysin umpikujassa jossa jompi kumpi joutuu tekemään ratkaisun jokatapauksessa, kyllä se olisi lastenkin takia paras erota vaikka se aluksi on sinusta huono ratkaisu.Te raatelette kuvaannollisesti toisenne hengiltä ennenpitkää tuolla menolla.

Vierailija

Mä ehdottaisin täysin avointa keskustelua asiasta -ilman lasten häirintää. Sanoisit suoraan kuten asiat ovat ja kertoisit, että asioiden täytyy muuttua. Eihän tuollaista elämää oikeasti kukaan jaksa! Ehdottaisin antamaan kuitenkin vielä vaimokkeellesi mahdollisuuden, koska olisihan teidän suhteenne kuntoutuminen kaikille paras vaihtoehto... Jos muutoksia ei tapahdu, silloin on varmaan turha jäädä pilaamaan loppuelää -sinun, hänen ja etenkin lasten- noin riitaisaan ja epäreiluun suhteeseen.

Ehkä uudesta leiristä olisi apua?

Vierailija

Olemme nyt sopineet että yritämme vielä kerran ulkopuolisen avun voimin (kaupungin tai kirkon pariterapia / viikonloppu). Mikäli muutosta ei kesän aikana tule niin muutan kotoa pois ainakin väliaikaisesti.

Toivottavasti tämä konkreettinen aikaraja laittaa kummatkin yrittämään tosissaan viimeistä kertaa. Itselläni eivät odotukset ole kummoisat pysyvän muutoksen suhteen mutta eipä sitten tarvitse myöhemmin jossitella.

Vierailija

Hienoa, kun saitte tehtyä päätksen. Aikaraja on varmasti hyvä - vaikkakin aika lyhyt, sillä kesä on täällä tuossa tuokiossa.
Toivottavasti saatte pariterapiasta uusia eväitä, ja ainakin sitä kortilla olevaa kahdenkeskistä aikaa. Suuria muutoksia ei yhdessä viikonlopussa tapahdu, mutta jos se suuntaisi kommunikointia positiivisempaan suuntaan. Omasta kokemuksesta tiedän, että väsyneenä/turhautuneena tulee sanottua aika rumasti ja napakasti.

Vierailija

Hei,

Kiinnostaisi kuulla saitteko suhteenne toimimaan? Kuulostaa siltä, että olette olleet sellaisessa kuopassa, että sieltä on todella vaikea kammeta itseään ja kumppaniaan ylös "normaaliin parisuhteen tasolle". Itsellä on vähän samanlainen tilanne ja mietin vain, voiko asiat enää saada raiteilleen, kun ne ovat jo niin pahasti menneet metsään.

Vierailija

Silloin kun on tehnyt ihan kaiken,mitä vain voi kuvitella tekevänsä parisuhteen pelastamiseksi(kahdenkeskiset keskustelut,terapiat,omien virheiden tunnistaminen ja korjaus käytöksessä ym.) ja muutosta parempaan ei ole näköpiirissä,on parempi lähteä ja antaa molemmille mahdollisuus onnelliseen elämään.Usein "kaiken antaneena" on jo valmis henkisesti luovuttamaan,ei tunne juuri vihaa eikä rakkautta toista kohtaan,on vain suru jäljellä.Näin tein ja lopulta lähdin,koska toinen ei halunnut/osannut muuttua,kantaa omaa korttaan yhteiseen kekoon,vaan väisteli vastuutaan ja jatkoi kaikista yrityksistäni huolimatta samaa rataa.Vuosi erossa,ja mies muuttui,kun huomasi,mitä menetti eli palasimme yhteen,ja nyt tajuamme,että kummankin on tehtävä työtä suhteen eteen.Arvostaa ja rakastaa toista,vaalia suhdettamme ja toistemme hyvinvointia kaikin mahdollisin keinoin.Lähtöhetkellä yhteisestä kodistamme en enää tuntenut mitään muuta kuin suunnatonta surua,olin tehnyt kaikkeni ja enemmänkin.Ajattelin,että emme koskaan enää yhteen palaa,mutta kun mies muuttui ja lähennyimme toisiamme,rakastuin häneen uudestaan.Eli kovien koettelemusten jälkeen kaikki loksahtikin yllättäen kohdalleen :)

Vierailija

tuohon edelliseen viestiini palaten,en siis ole tämä alkuperäinen kirjoittaja,jolta kuulumisia kyselet,mutta halusin kertoa oman tarinan,joka päätyi kuin päättyikin yllättäen onnellisesti.Tsemppiä ja voimia sinulle.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat