Keski-ikäinen mieheni on muuttunut 4-5 viime vuoden aikana ärtyneeksi ja helposti hermostuvaksi. Hän ei osaa selittää miksi. Ei kuulemma johdu minusta.
Osasyynä on varmaan terveys. Pitkäaikaisen sydänvaivan lisäksi hänelle on tullut viime vuosina pienempiä liikuntaelinten vaivoja. Selän jäykkyys haittaa jo pukeutumista. Sydänvaiva on hallinnassa lääkkeillä. Ylipainoa on selvästi ja vatsa on kasvanut. Olut ja viini on alkanut maistua kaikkina vapaapäivinä. Mieheni käy työssä mutta ei ole siitä enää innostunut. Se ei tarjoa hänelle haasteita. Eläköityminen on haaveena.
Liikkumaan häntä ei saa millään paitsi joskus fyysisiin töihin. Joitakin niistä hän tekee mielellään, mutta silti niistä ja kevyemmistäkin hommista syntyy melkein aina kiroilua ja huutoa. Arkipäiväiset unohtamiset ja esineiden kadottamiset saavat hänet sadattelemaan. Enimmäkseen hän raivoaa itselleen mutta minäkin saan siitä osani. Kiroilun kuunteleminen on jokatapauksessa raskasta.
Muutin hänen luokseen noin pari vuotta sitten pitkän seurustelun jälkeen. Hän itse pyysi minua muuttamaan. Yhteiselo ei ole kuitenkaan sujunut ihan odotusten mukaan. Yhteinen kotimme on remontin ja uudelleen sisustamisen tarpeessa, mutta siihen ei päästä vaikkei rahan puute ole ongelma. Koska asunto on hänen, en voi alkaa yksin toimia. Paikkojen laittaminen kuntoon olisi minusta palkitsevaa yhteistä puuhaa ja sen seurauksena viihtyisimme molemmat paremmin.
Tee se itse- mieheni jaksamisen ongelmat ovat johtaneet hänet jonkinlaiseen umpikujaan. Hän ei luota hankittuun apuun esim. remontin teossa tms. mutta toisaalta hän ei halua/jaksa tehdä itse. Itse tekeminen on hänelle jonkinlainen pakkomielle jopa luvanvaraisia töitä myöten.
Nyt tuntuu siltä, etten muuta voi kuin luopua viihtyisän asumisen haaveesta jos jatkan hänen kanssaan elämistä. Mieheni ei halua luopua asunnostaan eikä se olisi kummallekaan taloudellisesti hyvä vaihtoehto.
Onko joku kokenut samanlaisia muutoksia kumppanissaan? Onko mielestänne tilanteelle mitään tehtävissä? Rakastan häntä enkä haluaisi erota. Hyviäkin hetkiä on.
Kuulostaa vahvasti siltä,että kyseessä on jonkinasteinen masennus.Itse sen kokeneena ja muitakin tähän sairauteen sairastuneita tunteneena,oireet sopivat tismalleen.Itse vaikea havaita alussa,usein läheiset huomaavat muutoksen ja huolestuvat.Kärsimättömyys,ärtyisyys,aloitekyvyttömyys,päätökenteko vaikeus,keskittymiskyvyttömyys,muistivaikeudet,itsesyytökset ja alakuloisuus kuuluvat olennaisesti taudin kuvaan.Pienetkin arjen askareet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.Mikään ei innosta eikä juuri kiinnosta.Sairaudet ja ihan vain vanhenemiseenkin kuuluvat luopumisen ja menettämisen pelot ja tuska voivat hyvinkin laukaista tämän sairauden.Itselläni sen laukaisi juuri vanheneminen,sen hyväksyminen ja menneiden,läpikäymättömien traumojen kohtaaminen kun elämäni vihdoin ja viimein seestyi ja oli aikaa ja tilaa kelata omaa elämäänsä...Tilaa pahentaa huomattavasti tuo jokapäiväinen oluen ja viinin ottaminen,on kuin suolaa haavaan kaataisi.Itse myös aikoinani "lääkitsin" ahdistusta alkoholilla,kunnes tajusin,että se on yksi tie täydelliseen romahtamiseen.Päihteiden käyttö saattaa jopa aiheuttaa masennuksen.Lääkkeitä en juurikaan ole sairauteen käyttänyt,paitsi pahimmassa vaiheessa.Olen saanut avun terapiasta,ylipäätään puhuminen on auttanut.Ulkoilu/liikunta erinomainen lääke kyseiseen tautiin ja samoin jonkin mielekkään harrastuksen etsiminen.Jotain,edes pikkuriikkisen pientä,millä saisi mielihyvää.Läheiset,ikävä kyllä,ovat kovilla läheisen sairastuttua tähän ko.tautiin,mutta kyseessä on kuitenkin hoidettavissa oleva tauti,joten toivoa ei kannata pois heittää.Myöskään masennus ei johdu muista,joten itsesyytökset ovat turhia,vaikkakin masentunut voi oikein huonona hetkenä antaa viitettä siihenkin suuntaan..Ja kaikkea ei kannata ottaa henkilökohtaisesti,vaan ajatella,että se on sairaus,joka siellä välistä tyhmiä puhuu,eikä ihminen itse.Läheinen voi vain olla kärsivällinen,tarjota apua ja yrittää ymmärtää tätä sairautta ja sairastunutta,joka ei oikeasti mielelleen mitään juuri mahda sairauden pahimmissa syöväreissä.Paraneminen on usein hidasta,kovaa työtä,mutta täysin mahdollista.Tutustu vaikka tämän netin kautta aiheeseen ja puhu sen jälkeen puolisollesi,jos näet tarvetta.Tauti yleensä pahenee hoitamattomana,joten jos osuin oikeaan,hakekaa ihmeessä apua,pikaisesti.Sitä on kyllä nykyään tarjolla.Voimia sekä sinulle,että puolisollesi,kyllä se aika ja kova halu voittaa sairaus palkitsevat tulevaisuudessa ja saavat elämän taas maistumaan elämältä,jopa paremmalta kuin ennen sairautta.
Hei,
Miehelläni oli hyvin pitkälti samanlainen ongelma. Hän muuttui pikkuhiljaa ärtyneeksi ja mikään ei onnistunut. Aloitekyky heikkeni ja työ ei tuntunut enää miltään. Hän hermostui helposti ja oli vihainen. Itselleen saamattomuudesta ja välillä minulle tai lapsille. Hänellä oli korkea verenpaine ja keskivartaloonkin oli tullut painoa. Liikuntaa hän ei jaksanut eikä mitään muutakaan. Vein hänet sairaalaan ja hän sai lääkityksen masennukseen mutta siitä ei ollut apua. Kahden vuoden ajan hänelle syötettiin mitä kummallisempia lääkkeitä ja apu oli vain hetkellinen. Kerran käteen sattui lehtileike jossa kerrottiin miesten testosteroiinien vajauksesta ja kuinka yleistä se on jopa nuorilla. No mieheni meni lääkäriin jonka minä varasin sillä hän ei saanut sitäkään aikaiseksi ja sieltähän se syy löytyikin. Hän sai siihen hoidon ja oikeat lääkkeet. Nyt vierelläni on aivan eri ihminen joka jaksaa ja on löytänyt jopa huumorintajunsa takaisin.
Hänen oireet olivat hyvin samanlaisia mitä kuvailit joten kannattaa se tarkistaa sillä niitä kokeita harvemmin otetaan pyytämättä.
Toivon teille hyvää JATKOA JA VOIMIA SINULLE!!!!
Yksi syy voi olla myös diabetes 2. Mun mieheni muuttui kanssa vuosi sitten tosi laiskaksi ja ärtyneeksi. työpaikkalääkäri totesi kakkostyypin diabeteksen, kun mies meni tavalliseen 40-vuotistarkastukseen. Ärtymys helpotti sitten kun alkoi vähän laihduttaa ja syödä diabeteslääkkeitä.
Miehiä on vaikea saada lääkäriin,etenkin 50-60 välillä. Minun mies on viimeisen viisen vuoden aikana muuttunut ivalliseksi, sarkastinen päivittäin, muiden vähättely on intohimo.
Työterveyshuollossa käy vain pakolliset asiat. Labraan määrätty, ei mene hänellä ei ole aikaa odotella, ym. syitä löytyy.
Viikonloput on mentävä mökille 150 km päähän juomaan perjantaipullo. Se on saatava joka viikonloppu.
Jos hänelle sanoo juomisesta hän sanoo ettei juo, kaikki tiedämme että juo. Hän ei kuulema polta tupakkaa ja sitä on mennyt 47 vuotta. Hän ei ole koskaan halunut näyttää juomistaan ja polttamistaan perheelleen.
Hengitys vinkuu säkkipillin tavoin. Sairauksia on mutta hän sanoo olevansa täysin terve.
Pilkaa muita perheenjäseniä vitamiinien otosta.
Pumppaanko koko miehen veskistä alas?
terveisin lopen kyllästynyt :o
Aika ikävältä kuulostaa..Kannattaa oikeesti ehkä punnita,onko järkeä jatkaa,miettiä suhteen hyvät ja huonot puolet ja punnita niitä tarkkaan.Tietty voi yrittää puhua miehelle,kuinka ikävältä hänen käyttäytymisensä tuntuu muista ja kysyä,oisko valmis hakemaan apua ulkopuolisen esim.psygologin luota.Kuulostaa kuitenkin epätodennäköiseltä,vaikka selkeästi on itsekkin pahoinvoiva ja tarvitsisi apua.Näin äkkiseltään tuntuu,että miehesi on vihainen ja katkera,välinpitämätön,mutta kysessä voi olla juuri noita ylhäällä esitettyjä vaivojakin.Kaikkensa kannattaa yrittää,jotta toinen tajuaisi itsensä ja suhteen tilan,mutta rajansa kaikella.Meillä kun on jokaisella vastuu itse itsestämme ja vain yks ainokainen elämä,eikä kenelläkään muulla saisi olla sellaista valtaa,että pilaa toisen elämän.Silloin kannattaa lähteä eri suuntiin,jos toisella ei edes yritystä ottaa elämäänsä haltuunsa ja osoittaa toista kohtaan arvostusta ja välittämistä,vaan myrkyttää omalla käytöksellään muiden olon ja elinpiirin.Itse lähdin aikanaan,vuosia alkoholistin kanssa eläneenä ja kaikkeni antaneena,yhteisestä kodistamme lasten kanssa,koska koin,että olen paremman kohtelun arvoinen.No,kuinka ollakkaan,mies raitistui,kun tajusi,mitä menetti ja kun itse aloin itseäni tarpeeks arvostamaan,enkä suostunut ala-arvoiseen kohteluun.Kova koulu,mutta kannatti,nyt kahdeksatta vuotta selvinpäin,yhdessä jo monta vuotta ja vaalimme toistemme hyvinvointia ja näytämme toisillemme,kuinka tärkeä ja rakas toinen on.Huonoja hetkiä tulee ja menee,mutta ne kuuluvat elämään.
Jos miehelläsi on ikäkriisi ja vakavia sairauksia, ärtyneisyys voi olla syynä esim. masennus, joka sisältää kuoleman pelon? Kannattaisi ottaa puheeksi ja miettiä uskonasioita, mihin turvaa elämänsä.
Ei puhuminen paranna aivojen välittäjäaine tasapainoa vaan lääkitys. Puhumisesta hyötyy ne jotka ei ole osannut puhua ja on umpikujassa koska ei osaa käsitellä tunteitaan. Itse olen tässä tilanteessa koska meillä on ADHD lapsi ja puoliso oli pitkään passiivinen kotitöiden suhteen jouduin burn out:iin koska elämä oli stressaavaa monta vuotta. Nyt lapsen kasvun myötä ja oikean lääkityksen myötä elämä on helpompaa, mutta itse koen että pienikin asia vaatii ponnisteluja, olen ärtynyt enkä oikein jaksa mitään. Vaikka sinänsä tilanne on todella hyvä. Ei tähän mikään puhuminen auta. Vuosien stressi ja väkisin tekeminen tähän johti.. ei tosin ollut vaihtoehtoja.
On täysin samoja kokemuksia, en kuitenkaan asu hänen luonaan.