Kykenemätön parisuhteeseen/rakkauteen?

Vierailija

Olen 30 vuotias nainen, jolla on elämässä perusasiat hyvin: antoisa työ, rakkaita ystäviä, hyvät suhteet perheeseen.
Yksi asia puuttuu: rakkaus ja parisuhde. Olin parikymppisenä parisuhteessa rakastamani miehen kanssa. Suhde kuitenkin oli väkivaltainen sekä henkisesti että fyysisesti. Lopetin suhteen noin kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Koin pitkään häpeää ja syyllisyyttä suhteessamme olleesta väkivallasta, vaikka nyt ymmärränkin, että fyysinen käsiksi käyminen on aina tekijän omalla vastuulla, eikä toista voi siitä syyllistää.

Pian eron jälkeen tapasin miehen, joka oli täydellinen vastakohta ex-miehelleni. Hän on luotettava, rauhallinen, tasapainoinen ja rakastava. Mitään seksuaalista vetoa en häneen kuitenkaan tuntenut. Hän on edelleen elämässäni ja voisin jopa sanoa, että hän on elämäni tärkein ihminen. Mutta koska haluan elämältä ja parisuhteelta myös seksuaalista puolta, olen ollut jo pitkään ikään kuin "haku päällä".

Kolmisen viikkoa sitten tapasin miehen, johon ihastuin. Hän on ensimmäinen mies kolmeen vuoteen, joka herättää minussa tällaisia tunteita. Välillämme on seksuaalista vetoa ja hän on kaikin puolin "hyvän" ihmisen tuntuinen. Luulin olevani jo henkisesti jotenkin ehjä ja valmis uuteen suhteeseen, mutta eilen tapahtunut sai minut epäilemään, että minussa on jotakin epänormaalia.

Olimme sopineet treffit sunnuntai-illaksi. Olin ajatellut häntä paljon ja odottanut tapaamistamme. Kun kävelin treffipaikalle, minusta tuntui etteivät jalkani edes koskettaneet maan pintaa, niin kevyt ja onnellinen olo minulla oli hänen tapaamisestaan. Heti treffien alussa kävi ilmi, että hän oli sopinut illalle myös muita menoja: lautapelin pelaamista jonkun ystävän kanssa. Hän pahoitteli, että treffimme jäivät lyhyiksi ja kyseli mitä teen ensi viikolla. Kaikin puolin treffit kuitenkin menivät hyvin, meillä oli hauskaa ja nautin hänen seurastaan. Hänkin näytti nauttivan minun seurastani ja tuntui olevan vilpittömästi pahoillaan, siitä että oli sopinut muuta menoa. Olemme tapailleet vasta muutaman kerran, ja puhuneet että edetään hitaasti, joten minulla ei varsinaisesti olisi varmaankaan syytä tuntea muuta kuin pientä pettymystä siitä, että nämä treffit jäivät lyhyeksi. Ja odottaa sitten uudella innolla seuraavaa tapaamista.

Mutta minun oma (yli)reagointini tapahtuneeseen hämmentää minua. Kun hän oli kyydinnyt minut koti-ovelleni ja jatkanut matkaa, aloin itkemään. En edes oikein tiedä mitä itkin. Pettymystä nähtävästi, mutta onko se nyt normaalia ottaa moista noin vakavasti? Itkin ja olin surullinen monta tuntia ja tänäänkin olen itkenyt samaa asiaa. Järjellä ajateltuna ymmärrän, ettei minulla ole mitään syytä surra tätä asiaa: päällekäisiä aikatauluja sattuu elämässä, en ole menettänyt mitään. Kuitenkin minun tunteeni ovat kuin minut olisi jätetty, minua ei arvosteta, hän ei tunne minua kohtaan yhtä voimakkaasti kuin minä häntä kohtaan. Kaiken kaikkiaan minusta nyt tuntuu, että jos minä ihastuessani olen näin herkkä loukkaantumaan, niin eikö ole parempi sitten olla ihastumatta? Olen vihainen itselleni siitä, että olen tällainen.

En nyt tiedä onko tässä kirjoituksessa päätä tai häntää, mutta jos jollain on ajatuksia tai neuvoja niin kaikki otetaan vastaan. Kiitos.

Kommentit (4)

Vierailija

Totta kai olit pettynyt. Minäkin olisin ollut ja takuulla myös itkeskellyt. Tuohan osoittaa vain, että olit odottanut illalta enemmän kuin sait. Minä olisin sinuna kyllä kysynyt, eikö yksi lautapelin pelaaja lisää olisi hyvä vain, leikkimielellä olisin haastanut kaikki.
Olet normaali tunteva nainen.
Onnea elämääsi toivoo vähän vanhempi itkeskelijä.

Vierailija

Suhteen alussahan kaikki on kovin epävarmaa,kun toiseen ei voi vielä kovasti luottaa.Luottamus ansaitaan teoilla,ajan kuluessa,kun toisen oppii tuntemaan.Ehkäpä tunsit tulleesi petetyksi,että toinen ei halunnutkaan yhtä kovasti olla yhdessä,kuin sinä?Hiljaa hyvä tulee,joten malttia ja kyllähän puhuminen avoimesti toiselle tunteista usein auttaa.Ja luottaa siihen,jos toinen sanoo olevansa pahoillaan.Jäitä hattuun,ja nauti sekä odottamisesta,että yhdessä olemisesta,äläkä anna mjelikuvituksen viiä mennessään.Aika näyttää,miten suhteenne etenee.Ja,mielestäni se "hissukseen eteneminen" on loistojuttu,päätäpahkaa ryntäillen usein tekee virheliikkeitä ja jäljelle voi jäädä särkynyt sydän...

Vierailija

Minusta on aika dramaattista epäillä, ettet kykenisi rakkauteen. Olet vain pettynyt edellisen huonon suhteesi jälkeen, ja luottamuksen saavuttaminen uudessa suhteessa vie aikaa. Olet ollut vasta kerran treffeillä tekstiä kirjoittaessasi. Seuraavat treffit ovat ilmeisesti edessä päin. Minusta olisi aika reilua, jos kertoisit omista toiveistasi, tuntemuksistasi ja siitä, että sinulla on ollut vaikea suhde aiemmin. Jos mies on fiksu, hän ymmärtää ilman, että sinun tarvitsee varsinaisesti avautua hänelle tai olla terapeuttisi. Avoimuus luo avoimuutta.

Jos mies ei ole oikeasti valmis sinuun tutustumaan ja sitten sitoutumaan, niin silloin sinä jäät toiseksi "lautapeleille". Mutta sitten sinun kannattaa ajatellakin, että mies ei ole arvoisesi. Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän oppii siitä, että rakkaus on tekoja. Puheilla ei pelkästään ole merkitystä, jos teot eivät sitä osoita. Minusta oli hyvä merkki, että mies pahoitteli muuta ohjelmaansa samalle illalle. Jos hän aidosti haluaa viettää aikaa kanssasi, hän ei varaa muuta tekemistä yhteiselle illalle.

Katsele rohkeasti ja anna aikaa itsellesi. Vasta muutaman ajan tutustuminen näyttää miehen todellsiet aikeet. Toivon, että kaikki sujuu hienosti ja olet löytänyt itsellesi mukavan ja luotettavan miehen. Onnea sinulle - teille!

Vierailija

Minä jo tiedän, etten oikein kestä läheisempiä, kiinteitä suhteita. En tiedä mistä se johtuu, vaikka olen käynyt mielenterveyden ammattilaisen luona kasaamassa palapeliä nimeltä "Minä", hahmottanut jo jonkin verran sitä, mikä esimerkiksi menneisyydestä heijastaa tähän päivään.

Oireitani: minulla on ihan hyvä parisuhde, jossa kumppani tuntuu olevan kovinkin kiintynyt ja sitoutunut minuun. Emme ole kihloissa emme edes meinaa avioon, tai muuttaa saman katon alle. Toisaalta siis tilanne ruokkii kaipuutani "johonkin" kiinteämpään, toisaalta taas vastaa omaan irtonaisuuden ja vapauden kaipuuseeni. Se vaan tekee hassun olon: tavallaan olen varattu, mutta toisaalta vapaa kuin taivaan lintu. Kumppani ei siis sido minua, saan mennä menojani ihan mieleni mukaan, mutta toisaalta minusta tuntuu, ettei me edes seurustella, vaikka esimerkiksi tunnenkin rajoituksia esimerkiksi muun seksiseuran suhteen.
Voisi kuvitella, että olen oikein onnellinen, kun minulla on kumppani, joka kuuntelee, on rehti, suoraselkäinen ja rehellinen- tosin, rakastamisista ei edes puhuta, me emme "kullittele" tosiamme, emme sano tosiamme rakkaaksi, ei meillä ole edes mitään hellittelypuheita. Jotenkin, jos voisin vain olla ajattelematta, että tässä tilanteessa olisi ihan hyvä olla, mutta kun tuntuu, että jos kumppani on liikaa lähellä, alan ahdistumaan. En riitele, enkä huuda, vaan mykistyn. Napsautan suuni kiinni, ja voin vaivatta olla vaikka kuinka monta päivää hiljaa, muutamaan lyhyttä ynähdystä lukuun ottamatta.

Minulla on takana joitakin rikkinäisiä ja huonoja suhteita. Arvelin alkuun, että kumppanissa on vika, mutta kun mietin, että minä olen ollut jokaisen noitten suhteitten toinen osapuoli, olen pakosta alkanut uskomaan, että se kuka kenet on tehnyt suhteissa kaistapäiseksi olenkin minä: minun pinnan alla piilevä varautuneisuuteni, valppaanaolo jms. ajaa kumppanin kuin kumppanin hulluuden rajamaille. Osaan kyllä heittäytyä ja olla jopa hauska ja hassu, mutta ihan perimmäisen lähelle en laske ketään. Olen kuullut sanottavan, että "seksiä saat, sieluani et" ja tuo on luullakseni minunkin vikani, kyvyttömyyteni kestävään parisuhteeseen.

Sinua aloittaja en vielä menisi sanomaan parisuheeseen kykenemättömäksi, etenkin, jos sinulla ei ole ikää vielä kovinkaan paljon. Minulla on, ja tämän kyvyttömyyteni olen tajunnut vasta nyt kun näen elämääni riittävän monta vuosikymmentä ja parisuhdetta taaksepäin.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat