Sisarkateus iski

Vierailija

Yritän keventää mieltäni täällä, kun minulla on hiljattain alkanut nostaa päätään kova sisarkateus, joka ahdistaa mieltäni. Anteeksi jo etukäteen hullun pitkästä viestistä.

Olen perheeni toiseksi vanhin lapsi, meitä on yhteensä neljä. Olen aina ollut erilainen muista sisaruksista rahankäytössäni: olen aina koittanut säästää itse, että voin hankkia haluamani. Sisarukseni ovat saaneet enemmän valmiiksi ostettuna. Jos sain jotain ostettua itselleni omilla säästöilläni, muut mankuivat niin kauan, että isä osti heillekin samanlaiset tai kalliimmat. Lapsuuteni kuljin isoveljeni vanhoissa vaatteissa, jotka tietenkin olivat poikamaisia. Mutta ei sitä rahaa silloin ollut ja ymmärsin sen jo pienenä.

Koen, että olen vanhempieni mielestä vääränlainen. Olen valinnut ammattini eri alalta kuin vanhempani ja sisarukseni. Kuitenkin valitsemaltani alalta työllistyin heti ja ammattini on ns. korkealle arvostettu, joten ei pitäisi olla kyse siitä, että olen mennyt "paskaduuniin". Olen harrastanut "vääriä" asioita, kuten soittamista ja laulamista. Kuvataiteissa ja tanssissa olisin ollut hyvä, mutta vanhempani eivät sellaista arvostaneet, enkä niitä sitten päässyt harrastamaan. Isäni on urheilullinen, mutta minä en kiinnostunut samoista lajeista kuin hän. Teini-iässä sairastuin bulimiaan. Lihoin kovasti (ahmimiskohtaukset), jonka vuoksi minua sätittiin ja moitittiin jatkuvasti kotona - sen lisäksi, että minua tietenkin kiusattiin joka päivä koulussa lihavuudestani. Olin laiska ja huono vanhempieni silmissä. Lukioiässä tajusin itse lähteä hakemaan apua lääkäriltä. Vielä tänäkin päivänä minun lihavuusajan valokuviani revitellään sukulaisten ja tuttavien nähtäväksi (olen nykyään normaalipainoinen), kerrotaan, miten eräässäkin tilanteessa "vyöryin" tulemaan lentokoneesta reissun jälkeen... Ja nauretaan kovaan ääneen päälle, miten läski tämä "XX" olikaan! En ole vieläkään kertonut vanhemmilleni, että minulla oli silloin bulimia. Enkä aio kertoa.

Tämän sisarkateuteni sytytti oikeastaan nuorempien sisaruksieni opiskeluaika. He ovat saaneet vanhemmiltani koko opiskeluajan rahallista avustusta kuukausittain, jotta eivät joutuisi ottamaan yhtään opintolainaa ja olisi varaa harrastaa kalliita juttuja, mm. golf, kuntosalijäsenyys. Itse en saanut sentin jeniä koko opiskeluaikana, eipä ollut varaa kalliisiin harrastuksiin ja opintovelkaa on useita tuhansia euroja siltä ajalta. Pahimmillaan elin sillon kädestä suuhun: kävin maanantaisin pitämässä yhdelle lapselle soittotunnin, josta sain 20 e palkkaa suoraan käteen - ja elin sillä sen koko viikon. Kerran laitoin kesätyöstä saamani palkan isäni säästötilille, että hän maksaisi siitä minulle lukuvuoden aikana kuukausittain pikku summan elämistä varten. Lopulta jouduin niitäkin OMIA RAHOJANI peräämään isältäni, jos halusin vaikka kuukausirahani vähän aikaisemmin. Sen jälkeen päätin, että euroakaan en heille enää anna enkä heiltä euroakaan ota.

Nyt aikuisiällä vanhempani ovat käyneet vuosittain ulkomailla lomareissulla. Reissuilla ovat heidän kanssaan käyneet molemmat nuoremmat sisareni useamman kerran, isoveljeni koko perheineen (vaimo ja 2 lasta) myös pari kertaa ja omat isovanhempani. Vanhempani ovat maksaneet matkaliput aina osin tai kokonaan koko seurueelle. Minua ei ole sinne koskaan pyydetty mukaan. Viimeksi kun nuoremmat sisarukseni taas kumppaneineen lähtivät matkalle mukaan, kysyin äidiltä, milloin he vievät meidät lomalle. Äiti vain tuhahti vihaisesti. Enpä kysy sitäkään enää ikinä.

Nyt nuorin siskoni käy läpi elämänkriisiä yrittäessään opetella elämään omillaan. Vanhempani maksavat hänelle terapiakäynnit 2 kertaa viikossa, jonka lisäksi hän kuitenkin soittelee minulle ja äidilleni ihan tauotta mihin vuorokaudenaikaan tahansa vuodattaakseen maailmantuskaansa. Siskolle ei auta sanoa, ettei nyt ehtisi, jos vaikka vauva itkee tms. Raskausaikana laitoin hetkeksi välit kokonaan poikki, kun en enää juuri ennen synnytystä jaksanut sitä toisen tuskaa kantaa, kun itsellänikin oli isot elämänmuutokset edessä. Itselläni oli masennuskausi suunnilleen saman ikäisenä kuin siskollani. Jouduin silloin lääkitykselle ja minullekin lämpimästi suositeltiin terapiaa. Mutta kun puhuin asiasta silloin vanhemmilleni, ei sellaiseen ollut varaa. Toki KELA olisi myöhemmin korvannut osan kustannuksista, mutta alkukäynnit olisi pitänyt maksaa itse, enkä opiskelijana pystynyt siihen sitten menemään. Minulla menikin kaksi vuotta opiskeluista masennuksen vuoksi aika lailla hunningolle. Useamman kerran pohdin silloin itsemurhaa, mutta en perheelleni olisi voinut tuottaa sellaista tuskaa. Nyt olen kuitenkin noista ongelmista selvinnyt ja valmistunut.

Vieläkään meillä ei leveä leipä ole, eipä ole vieläkään varaa golfata tai laittaa 60e/kk kuntosalikorttiin. Ei juoda, ei tupakoida, ei ole omakotitaloa eikä käydä ulkomaanlomilla. Rahat riittävät, mutta ei ole varaa leveillä. Vanhempani olettavat, että tulemme parin viikon välein täältä 300 km päästä heitä katsomaan perheinemme. Meidän luoksehan ei voi tulla kylään. Kalliiksi tulee tuo reissaaminen, ja sanoinkin miehelleni, että nyt saa loppua tie sonnalla ajaminen. Kahden kuukauden välein voidaan käydä ja jos sen useammin isovanhemmat haluavat nähdä lapsenlapsiaan, saavat itse tulla käymään. Ei se bensa meillekään ilmaista ole!

Ei meillä kyllä ketään muutakaan käy. Minulla ei saanut koskaan olla kotona kavereita käymässä. Tai jos oli, äitini kyllä muisti jälkeen päin haukkua jokaisen kaverin, että tuli selväksi, etteivät olleet meille toivottuja. Veljieni kaverit sitä vastoin olivat aina tervetulleita, ja poikaporukalla sitten kiusasivat minua ihan olan takaa - monta kertaa olin veri nokassa kotona vanhempien ollessa töissä. On jäänyt niistä ajoista sellainen tapa, etten pyydä meille ketään ystäviä kylään.

Huoh. Siinäpä sitä vuodatusta. Olen yrittänyt ajatella, että ehkä olen saanut jotain sellaista mitä sisareni eivät. Että ehkä en vain muista/näe niitä asioita, jotka on mulla olleet paremmin. No, ainakin olen saanut tahdon ja kyvyn pärjätä omillani ilman kenenkään apua. Onko se sitten hyvä asia, en tiedä. Joskus kun meinaa voimat loppua perheen arkea pyörittäessä, toivoisi että ei olisi ihan niin kova moraali pärjätä omillaan. Että uskaltais pyytää apua. Enkä haluais olla katkera, sillä tämä katkeruus syö elämäniloa eikä ole muutenkaan ollenkaan mun tapaista.

Kommentit (3)

Vierailija

Tosi ikävältä kuulostaa,mutta aika yleiseltä ongelmalta monilapsisessa perheessä.Olen kuunnellut varsinkin tätä seniori-ikäistä seurakuntaa ja hämmästyksenä todennut,kuinka usein perheessä on"lempi"lapsia,joita rakastetaan ja tuetaan enemmän kuin muita.Ei kyetä jakamaan oikeudentajuisesti sitä rakkautta ja huolenpitoa,vaikka pitäisi.Niin minunkin lapsuudessani,meitä oli paljon ja vain muutamaa"ihannoitiin" ja pidettiin parempana kuin meitä muita.Heille kustannettiin suurinpiirtein kaikki,mitä halusivat,me muut saimme sitten"jämät".Onneksi en ollut yksin niinkuin sinä,vaan oli muitakin sisaruksia joita sorsittiin.Olet aika sisukasta sorttia näemmä!Meillä tämä on vanhemmiten aiheuttanut kitkaa niiden sisarusten välillä,joita hyljeksittiin eniten ja joita rakastettiin ehdoitta.Lapsuus kun nähdään aikalailla eri valossa..Katsoisin,että kyse on sukupolvien jatkumoa,kuulin vanhempien kuoleman jälkeen heidän lapsuuden perheestään ja yllätyin kuinka samanlailla oli heitä kohdeltu omassa lapsuuden perheessään,oli jaettu"hyviin" ja "huonoihin".Toinen syy on kertakaikkisesti kypsymättömyys,henkistä laatua.Ei kyetä näkemään asioita aikuisen tavoin ja omia puutteita tunnisteta juuri lainkaan.Myöskin kykenemättömyys nähdä erinlaisuuden rikkautta,sitä että ollaan kukin ainutkertaisia taitoinemme,luonteinemme ja ulkomuotoinemme, ja monesti vääränlainen riippuvuus muiden ihmisten mielipiteistä,sillä monen jutuissa tullut esiin,että osaa lapsia tavallaan"esiteltiin" naapureille ja sukulaisille,ulkoisen olemuksen tai taitojen takia.Itselleni on kehkeytynytkin vahva oikeudenmukaisuuden tarve.Oli vaikeaa myöntää näin vanhemmiten,kuinka ikävästi meitä kohdeltiin,suurinta osaa,lapsuudessa.Hyväksyin kuitenkin,mitä ei voi muuksi muuttaa.Annoin jopa anteeksi,kuunneltuani niitä tarinoita heidän lapsuudestaan luotettavilta,heidät hyvin tunteneilta ihmisiltä.Surullista,että kuulin ne vierailta ihmisiltä ja vasta kuoleman jälkeen,sillä ymmärsin paljon enemmän heitä keskustelujen jälkeen.Tekoja en hyväksy,mutta tunnen myötätuntoa ja ymmärrän,kuinka he varmasti yrittivät niillä eväillä,jotka saivat olla hyviä vanhempia.Aikamoisen kovaa elämää olivat eläneet,monellakin tapaa.Ainahan näin ei ole tietenkään,jokainen tapaus yksilöllinen.Neuvoa en osaa,miten toimia edessäpäin,koska itse tiedät sen kyllä parhaiten.Toivotan vain voimia,olet pärjännyt hienosti.

Vierailija

Sisarkateus. Olen osittain itsekkin samassa tilanteessa kanssasi.
Aikanaan kun isäni kuoli suhteellisen nuorena jäi äidilleni paljon asuntolainaa kun he olivat tehneet ison remontin. Sitten isän perunkirjoituksessa velka jäi puolet äidille ja puolet meille sisaruksille.
Maksoin vähitellen lainaohjelman mukaisesti osani. Nyt kun äitini nukkui pois ja on selvinnyt että sisarukset eivät ole maksaneet osuuksiaan vaadin maksamaani osuutta minulle hyvitettäväksi tositteita vastaan. Olen saanut hiorveän ryöpytyksen niskaani tästä asiasta.Olen hirveän kyllästynyt ja vihainen tästä asiasta. Olin hirveän tiukoilla kun itsellänikin oli asuntoalina ja maksoin sitten lainaosuuttani kun ajattelin että äiti saisi pitää kodin jonka he olivat isän kanssa rakentaneet.

Vierailija

LIIANkin todelta tarina tuntuu. kun olen vanhin tai siis on kaksoissisar mutta on muut kuviot hänellä.ja on 4 vanhempaa sisarpuolta. isän kuoleman jälkeen alkoi HETI toiseksi vanhimman puolelta määrätyn lainen listaus. kuka teki ja mitä teki jajajajaj. onneksi Äiti elää vielä ja on voimissaan. kiitos vanhemmista sisaruksista joiden kanssa voi olla kuin ennenkin.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat