Olen itse myös sellaisen äidin tytär, joka itse ei ole yhtä altis henkisille konflikteille eikä ole sillä tasolla syvällinen eikä sitten ymmärräkään näitä asioita. Hänkin aina ehdotteli liikuntaa ja ruokavalio ym. pinnallisia muutoksia, vaikka ongelmat olivat syvemmällä. Erityisesti se että kaikkeen oli pakko löytyä vastaus häneltä enkä saanut itse tilaa pohtia asiaa. Käytännössä siis ei voinut puhua mistään, koska hän ei osannut johdatella minua itseäni vastauksen luokse tai edes pohtia minun kanssani mistä on kyse vaan hänen piti olla se joka vastaa ja jolta löytyy kaikkeen vastaus. Hän siis enemmän puhui itsestään ja omista tuntemuksistaan kuin että olisimme yhdessä miettineet asiaa tai puhuneet minusta ja tunteistani. Se ei ollut edes keskustelua vaan yksipuolista monologiaa hänen puoleltaan. Kyllähän se vähän "määräilyltä" tuntuu kun toinen päättää yksipuolisesti "ratkaisun" ongelmaani, josta ei edes ymmärrä mitään. Ehkä se on jotain kontrollin tarvetta. Itsekin olen vetänyt tiukan rajan nyt äitini kanssa. Kun joku ei ymmärrä niin ei ymmärrä. Sellaisen ihmisen kanssa ei koskaan muutenkaan voi mitään syvällistä suhdetta tulla kun ollaan niin eri aaltopituudella.
Ei sellaista tilannetta oikeasti synny että joku laittaa välit poikki äitiinsä kun tämä ystävällisesti tarjoaa jotain vitamiineja! Tällaiseen välienkatkaisuun lapsen osalta tarvitaan systemaattista väärinkohtelua, jota kyselijä ei ilmeisesti pysty näkemään tai myöntämään omassa toiminnassaan. Mutta jos haluaa oikeasti auttaa lastaan, silloin myös kunnioittaa hänen toiveitaan - etenkin silloin kun lapsi sanoo ettei halua enää olla tekemisissä.
Ei se hylkääminen helppoa ole , mutta mitä tehdä siinä tilanteessa kun vastaukseksi saa lisää itseään ahdistavaa tekstiviestiä tai kirjeitä. Ja kun puhutaan ja kun mainitsen masennuksen, ei vastata siihen eikä edes kuunnella kun sanon sanan masennus. Toistuva hymyn pyytäminen ahdistavaa, hymyile edes...se on tosi vaikeaa ihmiselle joka on masentunut ja en omista edes hymyhuulia, ilmeeltäni ehkä aina vihaisen väsyneen näköinen, mutta sellaiseksi on luoja luonut eikä se tarkoita että olisin vihainen piirteet vain on sellaiset kasvoissa. Olen yrittänyt antaa apujani, mutta koskaan ei mikään kelpaa...äitini vain kehuu kuinka se ja se teki ja auttoi häntä, mutta minun apuni ei kelpaa. Sitten kun käyn aina löytyy jotain valittamista minusta, jos ei rikkinäiset housunlahkeet niin sitten jatkuva hiusteni arvostelu. Olen ollut koulukiusattu, työpaikkakiusattu ja aina elämässäni on ollut epäonnistumista, arvostelevia ihmisiä eikä koskaan todellisia ystäviä...
Monella vanhemmalla on voinut olla pitkään taipumusta päällepäsmäröintiin. Aikuistuttuaan lapsi saattaa huomata, että on tullut alistetuksi eikä kelpaa muuten kuin muottiin pakotettuna. Toisaalta se masentaa, että ei pysty itse vaikuttamaan elämäänsä, vaan joutuu aina sopeutumaan toisten tahtoon. Näistä asioista voi muodostua kivulias kimppu, eikä vanhempi ole se oikea ihminen "kiskomaan" lastaan pois masennuksesta.
Masentunut muutenkin on tavallista herkkänahkaisempi, jolloin ei-toivottu käytöskin koetaan kielteisemmäksi kuin terveessä päässä. Älä painosta masentunutta!
Olen itse myös sellaisen äidin tytär, joka itse ei ole yhtä altis henkisille konflikteille eikä ole sillä tasolla syvällinen eikä sitten ymmärräkään näitä asioita. Hänkin aina ehdotteli liikuntaa ja ruokavalio ym. pinnallisia muutoksia, vaikka ongelmat olivat syvemmällä. Erityisesti se että kaikkeen oli pakko löytyä vastaus häneltä enkä saanut itse tilaa pohtia asiaa. Käytännössä siis ei voinut puhua mistään, koska hän ei osannut johdatella minua itseäni vastauksen luokse tai edes pohtia minun kanssani mistä on kyse vaan hänen piti olla se joka vastaa ja jolta löytyy kaikkeen vastaus. Hän siis enemmän puhui itsestään ja omista tuntemuksistaan kuin että olisimme yhdessä miettineet asiaa tai puhuneet minusta ja tunteistani. Se ei ollut edes keskustelua vaan yksipuolista monologiaa hänen puoleltaan. Kyllähän se vähän "määräilyltä" tuntuu kun toinen päättää yksipuolisesti "ratkaisun" ongelmaani, josta ei edes ymmärrä mitään. Ehkä se on jotain kontrollin tarvetta. Itsekin olen vetänyt tiukan rajan nyt äitini kanssa. Kun joku ei ymmärrä niin ei ymmärrä. Sellaisen ihmisen kanssa ei koskaan muutenkaan voi mitään syvällistä suhdetta tulla kun ollaan niin eri aaltopituudella.
Ei sellaista tilannetta oikeasti synny että joku laittaa välit poikki äitiinsä kun tämä ystävällisesti tarjoaa jotain vitamiineja! Tällaiseen välienkatkaisuun lapsen osalta tarvitaan systemaattista väärinkohtelua, jota kyselijä ei ilmeisesti pysty näkemään tai myöntämään omassa toiminnassaan. Mutta jos haluaa oikeasti auttaa lastaan, silloin myös kunnioittaa hänen toiveitaan - etenkin silloin kun lapsi sanoo ettei halua enää olla tekemisissä.
Ei se hylkääminen helppoa ole , mutta mitä tehdä siinä tilanteessa kun vastaukseksi saa lisää itseään ahdistavaa tekstiviestiä tai kirjeitä. Ja kun puhutaan ja kun mainitsen masennuksen, ei vastata siihen eikä edes kuunnella kun sanon sanan masennus. Toistuva hymyn pyytäminen ahdistavaa, hymyile edes...se on tosi vaikeaa ihmiselle joka on masentunut ja en omista edes hymyhuulia, ilmeeltäni ehkä aina vihaisen väsyneen näköinen, mutta sellaiseksi on luoja luonut eikä se tarkoita että olisin vihainen piirteet vain on sellaiset kasvoissa. Olen yrittänyt antaa apujani, mutta koskaan ei mikään kelpaa...äitini vain kehuu kuinka se ja se teki ja auttoi häntä, mutta minun apuni ei kelpaa. Sitten kun käyn aina löytyy jotain valittamista minusta, jos ei rikkinäiset housunlahkeet niin sitten jatkuva hiusteni arvostelu. Olen ollut koulukiusattu, työpaikkakiusattu ja aina elämässäni on ollut epäonnistumista, arvostelevia ihmisiä eikä koskaan todellisia ystäviä...
Monella vanhemmalla on voinut olla pitkään taipumusta päällepäsmäröintiin. Aikuistuttuaan lapsi saattaa huomata, että on tullut alistetuksi eikä kelpaa muuten kuin muottiin pakotettuna. Toisaalta se masentaa, että ei pysty itse vaikuttamaan elämäänsä, vaan joutuu aina sopeutumaan toisten tahtoon. Näistä asioista voi muodostua kivulias kimppu, eikä vanhempi ole se oikea ihminen "kiskomaan" lastaan pois masennuksesta.
Masentunut muutenkin on tavallista herkkänahkaisempi, jolloin ei-toivottu käytöskin koetaan kielteisemmäksi kuin terveessä päässä. Älä painosta masentunutta!