Pakko-oireista voi parantua
klo 0:00 | 22.5.2013
Kun pakkoajatukset alkavat kahlita elämää, kyse on pakko-oireisesta häiriöstä. Onneksi sätkynuken roolista voi päästä vapaaksi.Lue koko juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun pakkoajatukset alkavat kahlita elämää, kyse on pakko-oireisesta häiriöstä. Onneksi sätkynuken roolista voi päästä vapaaksi.Lue koko juttu
Tämä on aika ärsyttävä oire, kun pitää tarkistaa monta kertaa onko polkupyörä tai ovi lukossa, onko valot sammutettu (vaikka oven laittanut jo kiinni, ne silti pitää avata ja tarkistaa). Sitten myös pitää katsoa usempaan kertaan onko kaikki sähkölaitteet sammutettu ja esineiden tulee olla symmetrisessä järjestyksessä. Hoitoa en koe tarvitsevani, koska kuten moni muu, miellän ne jo luonteenpiirteiksi... / Jyri
Justanhan sä sanoit tossa alussa, että on aika ärsyttävä oire? Ja et muka koe tarvitsevasi hoitoa? Ole sitten sairas!
minulla on ns.puhtaita pakkoajatuksia,skaala ajatuksissa kattaa lähes kaiken,voin kertoa että tämä on pahimpia sairauksia mitä maa päällään kantaa,häpeän tunne omista ajatuksista,ajatuksista jotka periaatteessa ovat piilossa pääkopan sisällä! ajtusten virta saattaa jatkua tunteja päivässä,niin ja siinä oheessa pitää hoitaa työt ym. arkiset asiat,jostain joskus luin että ocd:tä sairastavat ovat keskimääräistä viisaampia,johtuen asioiden pohtimisesta joka ikiseltä kantilta ja pienimmätkin yksityiskohdat huomioon ottaen,kait se pitää paikkaansa?
Minun elämä meni täysin pilalle pakko-oireisen häiriön takia. Minulla on pakkoajatus rituaaleja ja ennen ne haittasivat keskittymistä lähes kaikkeen. Olen syönyt lääkkeitä jo 16 vuotta putkeen. Lääkkeet ovat auttaneet, mutta en olisi aloittanut lääkitystä, jos olisin tiennyt sen olevan loppuelämän mittainen. Nyt on lääkkeistä erittäin vaikea päästä eroon näin myöhään. Alkoholi tuli mukaan nuorena ja kävin myös psykoosissa. Mielestäni pakko-oireissa pitäisi enemmän keskittyä siedätyshoitoon, kuin psyykenlääkkeisiin. Paljon psykoosia myöhemmin mulle kehittyi jostain syystä aivovamma, jonka jälkeen eläköidyin 32 vuotiaana. Eli pakko-oireinen häiriö voi invalidisoida elämän.
Oon puhki. Pakko-oireet on perseestä. Haaveilen joka ilta, että aamulla voin lähteä kotoa tarkistamatta kaikkee sataa kertaa uudelleen ja uudelleen. Muistelen millaista se oli, silloin kun siitä vielä nautiskelin.. sitä silloin tajuamatta. 4v sitten en tiennyt tästä oireilusta mitään ja nyt se hautaa mut joka päivä, nykyään lähes koko päivän. Nykyään nautin niistä viisminuuttisista, kun hetkeks unohdan kaiken ajattelun ja nauratan toisia vitsailulla. Hetken kivoja iloja.
Söin välis masennuslääkkeitä tähän ahdistavaan oireiluun... tunteet lähti, pakko-oireet jäi... ei järkeä. Sen takii oon harkinnu aloittaa uusiks lääkkeet, että jaksan ees töissä ja että muut jaksaa mua. Alkoholin käyttökin vähenis sitte varmaan.
Hyvinkin mahdollista, että tässä artikkelissa on perää!
Kiitos ja niiaus, kun sain purkautua.
Onko kellään semmoisia pakkoajatuksia jotka liittyy läheisiin ihmisiin, yleensä aina niihin läheisimpiin. Puolisoon, pelkää joka käänteessä että tulee ero? Tai pelkää vahingoittavansa läheisiään?
mulla on tätä pakko- oireilua jatkunu jo vuos, mut vasta viikko sit lähdin ettii tietoo tähän, koska se pilaa mun yöunet.. oon 13- vuotias, ihan kohta 14. mulla on jokin pakottava tarve pään sisällä etten pysty nukkumaan jos vieressä oleva lipasto ei ole suorassa pöytään nähden tai jos lakana on pikkuosenkaan rypyillä tai peitto sentinkään liian korkella niin tulee ahdistus ja yöunet menee.. myös se ahdistaa kun ystävät siirtää mun tyynyä, koska siihen menee ikuisuus saada se takaisin ’oikealle’ paikalleen.. en myöskään pysty lähtemään kotoa kouluun, jos farkkujen lahkeet eivät ole juuri saman mittaiset ja samassa kohdassa.. ja mun näkö on nyt huonontunu valtavasti, kun sain uudet lasit mutta en ole alkanut käyttää niitä 4kk!! koska kun säädetään niitä ja yksi epämukava juttu lähtee pois niin kappas löydän toisen joka on todella huonosti vaikkei äsken ollutkaan mitään vikaa.. ja niin edelleen. olen myös huomannut että ainakun pesen hampaani nii mulla on pakko aina kun pesen alahampaat, laskea 7 ja sitten voin vaihtaa ja niin se vain jatkuu ja jatkuu että yhtä kohtaa saa korkeintaan pestä vain 7 sekuntia ennenkuin uusi kierros voi alkaa..
Paniikkihäiriöni alkoi juuri tuonkaltaisilla peloilla siitä, että vahingoittaa läheisiään. Ssri-lääkkeet auttoivat viemään pahimman ahdistuksen, ja samalla ajatukset pois väkivallasta. Olisi vain kannattanut aloittaa lääkehoito vuosia ennemmin. Kipristelin turhan kauan, ja sain riesakseni depersonalsaation. Nyt aika psykiatrille ja toiveena on, että pääsisin terapiaan.
On todella ikävää, että pakko-oireiset eivät usein uskalla kertoa sairaudestaan muille ja joutuvat sitten piilottelemaan ja häpeilemään oireitaan. Jos joku ystävä naureskelee, ärsyyntyy tmv., johtuu se minusta ihan vain siitä, ettei hän tiedä tai ymmärrä sairautta, miksi joku käyttäytyy näin. Itse olen sen verran "ymmärtäväinen" ihminen, etten käyttäytynyt ikävästi, vaikken vielä tiennytkään läheiseni sairaudesta. Eräs toinen läheiseni sen sijaan ärsyyntyi käytöksestä, jota ei ymmärtänyt. Ärsyyntyminen loppui samantien, kun kerroin hänelle pakko-oireista. Toivon siis, että kaikki pystyisivät uskoutumaan mahdollisimman monelle läheiselle, edes yhdelle. Sillon ei tarvitsisi painia sairauden kanssa yksin, ja läheiset saisivat ymmärtää poikkeavaa käytöstä, kun tietäisivät sen syyn. Rohkaisen myös menemään ammattilaisen puheille mahdollisimman pian, eikä kärsiä ensin kauan. Häpeän ei kannata antaa estää. Koko häpeän tunne on minusta, pakko-oireisen vierellä olevasta, aivan turhaa, kun siihen auttaa asiasta kertominen. Voimia teille kaikille pakko-oireisille!
Ei nyt läheisiin, mutta pidän veljeäni jotenkin inhottavana, enkä halua koskea hänen tavaroihin yms. Tiedän kyllä, ettei näin pitäisi olla, mutta en voi sille mitään. Minulla on muitakin oireita, jotkut asiat pitää toistaa 3, 9 tai 10 kertaa, "pelkään" lukuja 13, 4, 17, 18, 88 ja 14 (tähän on "syy"), minun pitää katsoa taakse molemmilta puolilta, aina joskus nyrpistää nenääni, jos olen kirjoittanut sanan väärin, minun pitää kumittaa se kokonaan ja vasta sitten korjata se...
Muut oikein, mutta tuo älykkyydestä puhuminen on outoo. Ite oon diaktisoinu
Ocd wikipediasta. 52v ja teini-iässä menin
Mettään jankkailemaan oikeita lukumääriä ja vartalon asentoja 5pv, koska seon oikee
Luku. Yks esimerkki vaan. On tainnu olla paniikki-häiriöö ja turettee siinä sivussa.
Joskus 40v otin puheeks näitä asioita.
Lääkäreillä ei tainnu olla vielä ocd tietoutta
Enemmälti. Citalobram ollu lääkkeenä.
Terapiasta ei hyötyä.
Puolisollani oli kun alettiin seurustelemaan, nyt se on miltei hävinnyt kokonaan. Ei tarkasta enää kolmea kertaa ovea että on lukossa hellan nupit 3-4 kertaa nolla nolla nolla. Ilman lääkkeitä. Kaikki näm on nyt hävinnyt . Onneksi. Piti mont kertaa sanoa että akikki on ok. Välillä jopa sanoa ettei twhty ruokaa edes uunilla että ei ne ole päällä toain sehän ei tarkoita ettei pienessä keittiössä nupit voi heilahduksesta liikkua jos joku niihin osuu. Itse olen neuroottinen kaikki piuhat pitää olla pois kun lähdemme matkalle. Ei mitään saa jäädä seiniin. Luulen tällä selviävän tulipalovaarasta.
Itse olen 15-vuotias ja kärsinyt jo vuoden ajan pakko-oireista. Olen aina ollut kovin tarkka käsien pesussa ja hygieniassa. Pelkään todella paljon sairastuvani ja siksi aloin luoda järjestystä omiin ilta- ja aamurutiineihin ja siksi päivässä menee ihan turhaa aikaa asioihin mitkä ovat naurettavia. Olen käynyt psykologilla ja yrittänyt kertoa tilannetta mutta en uskalla selittää kaikkia niin tarkasti. Häpeän itseäni!
Mulla on pakko-oireinen häiriö enkä jaksa sitä enää ollenkaan. Olen vasta 17-vuotias, mutta elämässä ei ole enää mitään ideaa. Oikeasti toivoisin vain kuolevani. Olen niin masentunut ja ahdistunut koko ajan. Enää en ole juurikaan kenenkään kanssa tekemisissäkään läheskään niin paljoa kuin ennen. En vain jaksa. Enää ei ole motivaatiota yhtään mihinkään. Pakko-oireitani ovat nuo kaikki likaisuuteen liittyvät. Tää kaikki on ihan liikaa. En voi ymmärtää miten joskus pystyin elämään normaalisti. Kaikki paikat ovat likaisia. Etenkin vessat. En vaan enää jaksa. Kaikki on niin epäreilua. Olen aika varma että tulen tappamaan itseni joskus. Toisaalta se on pelottavaa. En ole varma uskallanko. En halua, että muut jäävät suremaan minua.
Ensinnäkin, nuo olot tulevat helpottamaan. Loppuelämäsi ei tule olemaan synkkyyttä. Kannattaa etsiä apua ja alkaa siedättää itseään vaikka se miten pahalta tuntuisi. Lääkkeitä en suosittele, siinä mennään monesti ojasta allikkoon. Nuo olot helpottavat kyllä ja joku päivä ne ovat vain muistoja. Voimia!