klo 14:02 | 11.3.2009
Onko sinun parisuhteessasi ollut hetki, joka muutti kaiken: reivasi suhteen paremmille urille? Kerro oivallus, joka paransi parisuhdettasi. Opitko lähestymään puolisoasi toisin, varasitko yhteistä aikaa varaamalla lapsenvahdin vai?
Hyödynnetään toistemme oivallukset! Saatamme julkaista neuvosi myös Hyvä Terveys -lehdessä.
Oi oispa oivallus! Paljon olen lukenut oppia, Hyvä Terveys-lehdestäkin, mutta vain vähän on tullut kokeiltua käytännössä. Kaikki lehdet ovat näin kesän korvalla täynnä rakkausnuevoja viisailta.
Paras vinkki voisi ottaa rennosti ilman asiantuntijoiden neuvoja. Ainakin jos ei ole aivan kriisi päällä.
Yksi tärkeä asia on muistaa ettei hyvässä suhteessa pelata nollasummapeliä: jos joskus annan enemmän kuin kuvittelen saavani, ei se ole minulta pois. Pitemmällä aikavälillä tarkasteltuna. Ja se että teen puolisolleni kivoja juttuja, palaa kivoina juttuina minulle todennäköisesti takaisin!
Et voi muuttaa toista. Kaikki yrittävät :) mutta ei se onnistu. Voi muuttaa vain omaa käyttäytymistään ja asennoitumistaan asioihin. Kun olen alkanut käyttäytyä toisella tavalla, omana itsenäni, enkä toisen miellyttäjänä, onkin tapahtunut yllättävä muutos parempaan!
Minä olen vieläkin minä, ja minulla on oikeus omiin harrastuksiini ja omiin ystäviini. Tottakai meillä pitää olla yhteistäkin aikaa, mutta minun ei ole pakko jakaa jokaista ajatustani ja jokaista harrastustani kihlattuni kanssa. On hyvä nähdä vähän muitakin naamoja kuin hänen naamansa välillä.
Aivan totta,ettei toista voi muuttaa väkisin.Itse yritin,vuosia ja aivan turhaan..Lopulta kyllästyin,otin etäisyyttä kumppaniin,etsin muuta mielekästä tekemistä tilalle ja KAS,MIES MUUTTUI IHAN ITSESTÄNSÄ ASIOITA VARMASTI HARKITTUAAN ILMAN PAINOSTUSTA!Opin;että suhteessa on annettava toiselle tilaa ja mahdollisuus kehittyä omassa tahdissaan.
Olen kokenut täysin saman kuin sinä 12.7. kirjoittanut vierailija! Kun antaa tilaa ja "jättää toisen rauhaan" ja elää omaa elämäänsä harrastuksineen ja ystävineen, niin kyllä toinenkin alkaa muuttumaan :) Nyt rakennetaan taloa ja puhutaan paljon enemmän kuin vuosiin... kohta on 19v. hääpäivä ja elämä ihan mallillaan.
Tuota toisen jättämistä rauhaan ja oman elämän elämistä voisi kokeilla... Kuulostaa hyvältä mutta kuinka sitä osaisi muuttaa suuntaa? Avioliittoa on takana vasta kuusi vuotta, ei siis yhtä paljon kuin yllä olevilla onnistuneilla muuttujilla. Kuinka te sen teitte? Lapsetkin järjestävät vielä arkea aika paljon.
Omasta puolestani voin sanoa, että pelottaa päästää irti. Seurauksista kun ei voi olla varma. Ja todellakaan en tiedä mistä tämän muutoksen aloittaisin.
Ei sen muutoksen tarvitse olla mitään suurta,vaan kannattaa edetä pienin askelin.Jos esim.on"unohtanut" itsestään huolehtimisen,voisi miettiä,mitä haluaisi tehdä tai tarvitsisi elämäänsä.Sitten vain toteuttamaan sitä päättäväisesti!Vaatia omaa aikaa,eikä saa antaa periksi!Jos ei mies huolehdi lapsista,kysyä ystäviltä,sukulaisilta tai palkata lapsenlikka.Kun muutat omia toimintatapojasi,pidät kiinni niistä mahdollisista purnauksista huolimatta,olet kärsivällinen ja pitkäjänteinen,huomaat kyllä ajan kuluessa muutoksen voiman.Ja se poikii varmasti paljon hyvää,sillä ihminen miettii muutosta vain silloin,kun siihen on todella tarvetta!Ja kannattaa muistaa,että aina kun luopuu jostakin,saa myös jotain uutta tilalle!Ihminen on luonnostansa"muutosvastainen",luopuminen pelottaa ja haluaisi jäädä samoihin ikäviinkin,mutta ah,niin tuttuihin ja turvallisiin kaavoihin kiinni.Vaarana vain on,että elämästä katoaa"kipinä",ihmisestä tulee "olosuhteiden vanki",ja elämä lipuu ohitse.Luopumisen tuska ja pelko ei saisi olla este omalle hyvälle elämälle,vaan vain HIDASTE!Jonain kauniina päivänä huomaa,että tuska ja pelko ovat väistyneet,ja elämä on kääntynyt enemmän OMAN NÄKÖISEEN ELÄMÄÄN.
Ollaan oltu parikymmentä vuotta yhdessä. Minulla on paha tapa seurata mieheni tuntemuksia. Esim. onko hän hyvällä päällä vai totinen, tai millaisella ilmeellä hän tulee kotiin. Se rassaa mielettömästi, kun kysyn,mikä on, vastaus on aina"ei mikään" Sitten puhelimme siitä, että se ottaa päähän, kun selvästi näen, että kaikki ei ole kunnossa, mutta ei ole silti mikään.
Mieheni sanoi että hyökkään liian nopeasti hänen tullessaan töistä kotiin, kyselemään, antaisin olla hetken rauhassa. Jos olette lukeneet Miehet ovat Marsista naiset Venuksesta, siellä se seikkaperäisesti selitetään. Miehen ajatukset eivät tavallaan ehdi niin nopeasti vaihtumaan kotivaihteelle, ja siitä syystä he eivät ole keskusteluun halukkaita aina tullessaan töistä. Se palautuu pikkuhiljaa.
Tämä tieto auttoi ainakin meitä. Tosin se meinaa minulta välillä unohtua...
Meillä naisilla taitaa olla tarpeettoman suuri taipumus yrittää tulkita aina ja kaikkea toisen toimintaa! Jos pitäydyttäisiin siinä että kumpikin kertoo asioita toiselle silloin jos ja kun haluaa kertoa. Ja puolestaan sovittaisiin siitä, että sitten ollaan kuulolla, jos toinen haluaa asioitaan jakaa. Se kuuluisa minä-viestintä on rautaa!