Kuluneena viikonloppuna juhlittiin jälleen uuden vuosikerran astumista alkavaan aikuisuuteen. Ajankohta vei ajatukseni sukupolvissa tapahtuneeseen muutokseen – aiheeseen, josta keskustelu tuntuu jumiutuvan helposti joko päivittelyyn, kinasteluun tai – uudempana ilmiönä – merkilliseen ihailuun. Monet näyttävät nimittäin omaksuneen tulokkaita kohtaan nöyrän, jopa palvovan asenteen: kritiikki sikseen, otetaan selvää mitä nuoret voisivat meille opettaa!
Arvostava suhtautuminen uutta polvea kohtaan on hieno asia. Ja muutoksessahan on yleensä jotain raikasta ja tervetullutta. Faktojen valossa nöyristely näyttää kuitenkin hieman hassulta. Ne nimittäin kertovat, että keskivertoihmisestä on kehkeytymässä suorastaan hauraan minuuden karikatyyrityyppi.
Psykologinen tutkimus tuo oman näkökulmansa ajan mentaliteettia koskevaan keskusteluun. Kirjassa ”Oxford Handbook of Positive Psychology and Work” (2010) Jean M. Twenge ja Stacy M. Campbell kuvaavat viime sukupolvissa (v. 1946–1964 ”Baby Boomers”, v. 1965–1979 X-sukupolvi ja v. 1980–2000 Y-sukupolvi) tapahtuneita psykologisia muutoksia. Heidän analysoimansa aineisto kertoo muutoksen olleen lineaarista eli sukupolvet ovat muuttuneet keskenään samansuuntaisesti. Muutoksen punaisena lankana näyttää kulkevan narsististen piirteiden korostuminen.
On kehuttu, että nuoret aikuiset osaavat luottaa itseensä. Se on tutkimuksen valossa totta. Samalla kuitenkin itseluottamus on entistä katteettomampaa; ilmaa odotusten ja todellisuuden välillä on enemmän kuin koskaan. Tulisiko meidän siis opetella asettamaan itsellemme epärealistia tavoitteita?
Nuoria kiitellään myös siitä, että he osaavat vaatia työelämässä palautetta. Sekin on totta ja sopii aineiston esiin nostamiin korkeisiin odotuksiin. Nuori työntekijä saattaa jopa todeta, ettei hänen työllään ole merkitystä, jollei pomo jatkuvasti kehu ja kannusta – ei vaikka hän itse kokisi tehneensä työn hyvin. Myöskään työyhteisön arvostava ja luottamuksellinen ilmapiiri ei auta paikkaamaan kehujen puutetta. Ajan hengen mukaista palautteen jano tietysti on. Jos ihmissuhteetkin säilyvät vain peukuttamalla, mitä mieltä voisi olla työllä, jota ei alati suitsuteta?
Karulta kuulostaa myös se, että ihmiset ovat yhä piittaamattomampia muiden mielipiteistä. Lisäksi asioiden uskotaan ohjautuvan entistä enemmän itsen ulkopuolelta. Vastoinkäymisistään voi siis syyttää muita. Myös ahdistus ja masennus ovat sukupolvi sukupolvelta lisääntyneet. Ei näistäkään teemoista oikein ylevää oppituntia saa.
Aivan synkkää kaikki ei sentään ole. Naiset ovat oppineet ilmaisemaan itseään jämäkämmin. Tasa-arvoon on vielä matkaa, minkä vuoksi muutos on erinomainen. Lisäksi nuoret ovat oppineet vaatimaan tasapainoa työn ja vapaa-ajan välille. He ymmärtävät vanhempiaan paremmin, että työ on vain yksi osa elämää. On järjetöntä uuvuttaa itsensä työssä niin, ettei virtaa jää enää muuhun.
Ei siis niin huonoa, ettei hyvääkin. Silti voitaisiin jo myöntää, että sikäli kun muutoksen keskeisenä piirteenä on ollut itsekeskeisyyden syveneminen, ollaan jo aika pitkällä. Aihetta koskevan kriittisen keskustelun välttelylle en keksi muuta syytä kuin takapajuiseksi leimautumisen pelon. Tällaisena vuosimalli -76:na eli liki X- ja Y-sukupolven taitekohdan edustajana voin kuitenkin ottaa tuon riskin. Onhan kyse myös itsekritiikistä, ajan kasvattina en voi olla tunnistamatta moittimiani tendenssejä osin itsessänikin.
Olen kuitenkin optimisti ja haluan uskoa, että kyseinen kehitys saavuttaa jonain päivänä lakipisteensä. Miten ja milloin, se on kiinnostavaa. Esimerkiksi sosiaalinen media tarjoaa oivan sijan narsistisuuden kärjistymiselle, mutta myös siitä vapautumiselle – ainakin periaatteessa. Ehkäpä suunnan onnistuvat kääntämään he, joille kilistelimme lauantaina?
Sanna Aulankoski
