Petri Tamminen

Ajan nuoli osoittaa vain yhteen suuntaan. Toisin sanoen me vanhenemme ja nuoruus haihtuu kuin nähty uni.

Se on sietämätöntä.

Voimme tietenkin muistella menneitä ja lehteillä vanhaa albumia ja lausua toiveikkaasti: "Tallessa eletty elämä."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta eletty elämä ei ole tallessa. Se on poissa kuin menneen talven lumet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Josta pääsenkin varsinaiseen tarinaani.

 

Viisi kuukautta sitten järveä peitti vielä puolimetrinen jää. Minä hiihdin tämän jään lumista pintaa. Pääsin yllättävän lujaa.

"Pääsen yllättävän lujaa", sanoin itsekseni, ja ohitin saaren ja ohitin toisen.

Siinä hiihtäessäni mielessäni ei liikkunut mitään erityistä. Paitsi tietysti se, että täytän tänä vuonna 50 vuotta, sillä se on liikkunut tänä vuonna mielessäni jatkuvasti.

 

Neljännen saaren kohdalla pidin tauon. Saaren rantaa peittivät suuret pyöreät kivet. Aurinko oli sulattanut lumet kivien pinnalta.

Juuri pyöreistä kivistä muistin, että olin käynyt tällä samalla paikalla aikaisemminkin, parikymmentä vuotta sitten. Siitä oli kauan.

"Siitä on kauan", ajattelin haikeana, ja katselin rannan kiviä. Muistelin aikaa silloin parikymmentä vuotta sitten ja muistinkin jotain, mutta sitten muistot katosivat, ja oli taas tämä hetki ja minun tuli kylmä.

Lähdin hiihtämään kotiin päin.

 

Silloin tapahtui jotakin yllättävää. Minut valtasi tavattoman hyvä mieli. En tiedä miksi, oli vain helppo olla. Ikään kuin olisin tehnyt sovinnon itseni kanssa.

"Olen tehnyt sovinnon itseni kanssa", sanoin oikein ääneen. Lauseen juhlavuus huvitti minua.

Aurinko laski. Saaret heittivät pitkät kylmät varjonsa valkealle jäälakeudelle, mutta sekään ei nyt haitannut. Tunsin että kaikki tämä kuuluu paluumatkaan.

 

Kun saavuin kotiin, kuvailin tuntemuksiani vaimolle. Erityisesti kuvailin paluumatkan hyvää mieltä ja julistin, että olin saanut suuren oivalluksen: Myös viidenkymmenen vuoden ikä oli eräänlainen elämän kääntöpaikka. Myös me voisimme nyt lähteä pitkälle hyvälle paluumatkalle, ikään kuin kohti kotia.

Minusta tuntui, että minulla oli hallussani keski-iän mielenrauhan salaisuus.
– Hyi että, vaimo irvisti.
– Miten niin, minä hämmästyin.
– Paluumatkalle, vaimo toisti inhoa äänessään.
– Minä en ole todellakaan lähdössä millekään paluumatkalle. Minä menen eteenpäin ja nyt minä lähden jumppaan.

 

Pidin vaimon vastausta ensin tylynpuoleisena, mutta syötyäni ja saatuani verensokerini taas kohoamaan myönsin, että vaimon näkökulmassa oli ideaa. Kun olin levännyt vielä hetken, tajusin itsekin, että olin tainnut hiihtää hiukan liian kovaa.

Kesällä siirryinkin sitten pyöräilyyn. Olen nyt polkenut pitkiäkin lenkkejä, mutta pidän aina purtavaa mukanani enkä vedä itseäni aivan piippuun.

Lisäksi suunnittelen reitin niin, ettei synny vaarallisen vertauskuvallisia, edestakaisia osuuksia, vaan lenkistä muodostuu ympyränmallinen, jatkuvaa eteenpäin menon tunnetta vahvistava.
 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Toinen lenkki-pyöräilijä

Voiko tätä kukaan enää viisaammin sanoa, vaikka ymmärrys nyt toki tuli kirjoittajalle vähän niin kuin vaimon avustuksella. Aivan ihana kirjoitus :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla