Olen oppinut olemaan äitinä terveesti itsekäs – tämän takia sinunkin kannattaisi
Jos poden syyllisyyttä hermolomasta tai kahdenkeskisestä viikonlopusta miehen kanssa, yksi lause auttaa.
On syyskuu 2011 ja istun lentokoneessa. Oikealla puolella istuu hyvä ystäväni, kädessäni on lasillinen kylmää kuohuvaa ja koneen nokka osoittaa kohti Barcelonan hikisiä katuja. Itken, sillä olen äsken hyvästellyt yksivuotiaan tyttäreni. Hän jäi mummin luo hoitoon, jotta minä – yksin lapsesta vastuussa oleva vanhempi – pääsen neljäksi yöksi Espanjaan.
Tuon ensimmäisen kerran jälkeen olen tehnyt samanlaisen matkan joka vuosi: irtiotto arjesta, jossa olen hetken vain itseni kanssa.
Ensimmäisen hermoloman kohdalla syyllistyin: Olinko itsekäs, kun kaipasin omaa lomaa lapsesta monta päivää. Tunsin olevani maailman huonoin äiti, kun jätin taaperon mummille hoitoon.
Seuraavan kerran syyllisyys rysähti niskaani, kun elämääni tuli yllättäen mies ja rakastumisen onni, jollaista en ollut ennen kokenut. Suhteen alkuhuumaa rytmittivät päiväkotiviemiset, ruokakaupassa käynnit ja mustasukkaisuuttaan uhmaava lapsi. Leikki-ikäinen kun oli tottunut elämään äidin kanssa kahdestaan. Huono äiti -fiilikset palasivat, kun laitoin kolmevuotiaalle piirretyt pyörimään, jotta saimme nauttia miehen kanssa toisistamme ja läheisyydestä.
Miksi annamme parisuhteen repsottaa, ja panostamme kaiken mahdollisen rakkauden ja energian lapsiin?
Miksi me äidit syyllistymme helposti hetkistä ilman lasta? Tai miksi annamme parisuhteen repsottaa, ja panostamme kaiken mahdollisen rakkauden ja energian lapsiin? Lapset tarvitsevat turvaa ja läsnäoloa, mutta se että tekee toisinaan asioita yksin, ei ole pois siitä sylistä, joka rutistaa ja rakastaa. Hermoloman jälkeen pystyn itse asiassa rutistamaan vielä vähän pidempään.
Päätin hyvin varhain, että lapsi tulee osaksi minun elämääni. Minä en ollut itsekäs äiti lentäessäni Barcelonaan, enkä ollut huono äiti nauttiessani rakkauden ensihuumasta. Minulla on oikeus ja velvollisuus olla terveesti itsekäs: jos minä en voi hyvin, ei voi lapsenikaan.
Ja jos tämä joskus unohtuu, Helena Liikanen-Rengerin kirjasta poimittu ajatus pelastaa: Perheen perustanut pariskunta on planeetta, jota lapset kiertävät kuin kuut.
Ei toisin päin.
