Ahdistus maailmanmenosta on arvokas merkki – näin sen kanssa kannattaa toimia

Maailmassa on viime vuosina myrskynnyt ja kovaa. Olemme ottaneet vastaan pahenevan ympäristökriisin, koronapandemian, Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan ja sen seuraukset. Ei ihme jos ahdistaa.

Nyt ei siis puhuta masennuksesta, vaan kaikkien mieliin ajoittain puskevista uhkakuvista ja synkkenevistä tulevaisuudennäkymistä. Ahdistus on terve varoitussignaali uhasta, ympäristötutkija ja teologian dosentti Panu Pihkala kuvailee. Hän tutkii Helsingin yliopistolla erityisesti ympäristöahdistusta ja siihen liittyviä tunteita.

– Ahdistus on muhkea paketti, joka voi sisältää monenlaisia vaikeita tunteita surusta syyllisyyteen ja huolesta häpeään. Silti se voi olla myös merkki tärkeästä välittämisestä, tarpeesta olla yhteydessä muihin.

Elämää palveleva voima

Vaikka ahdistus poikii stressiä ja huolta, Panu Pihkala ei kehota sysäämään tunnetta syrjään. "Mua ahistaa" on viesti, että jokin todella vaivaa vakavammin ja pidempään.

– Hankalien tunteiden tulo ja pureskelu on tärkeää, sillä niissä on informaatiota ja energiaa.

Käytännöllinen ahdistus on pelon sisar, merkki, että maailma kiinnostaa. Se auttaa reagoimaan itseä huolestuttaviin asioihin. On kuitenkin tärkeää säädellä ja kanavoida tunteesta kumpuavaa energiaa oikein, ei vain lillua siinä tai heittäytyä sen vietäväksi. Esimerkiksi huonojen ilmastouutisten kierteeseen ei kannata jäädä jumiin, vaan viilata mediaruokavaliotaan (ehkä omaakin) tai lähteä luontoon.

– On tosi ookoo painella lähimetsään vaikka keräämään roskia. Samalla stressin kiristämä hermosto saa happea. Kokemus omasta pystyvyydestä puolestaan höllää mielen kuormitusta, Pihkala kertoo.

Vähäkin helpottaa

Suomalaisten ympäristöahdistusta mittaavissa kyselytutkimuksissa voimattomuuden tunne nousee kärkisijoille, avuttomuus ja riittämättömyys heti vanavedessä.

Hätäinen googlettelu nostaa herkästi hermoston kierroksia lisää. Parempi on pysähtyä vaikean tunteen äärelle. Itselleen voi yksinkertaistaa asioita lyhyin lausein tai vaikkapa piirroskuvin yhtä simppelisti kuin selittäisi ilmastonmuutosta pienelle lapselle. Näin kauhut asettuvat mielessä oikeisiin mittasuhteisiin.

Keskustelukaverista tai journalismista, jossa kerrotaan mahdollisia ratkaisuja näihin maailman ongelmiin, on usein apua.

– Ahdistuksen vyöryessä on hyvä löytää riittävän kokoisia asioita, joilla voi edes vähän vaikuttaa huolestumisen juurisyyhyn.

Voi kerätä niitä roskia, lajitella, kierrättää, lahjoittaa kriisiapuun, liittyä hyväntekeväisyysjärjestöön, kirjoittaa yleisönosastolle, vaikuttaa politiikassa ja niin edelleen. Pihkala kuitenkin muistuttaa oikeudenmukaisuuskysymyksistä.

– Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa, mutta jokainen voi tehdä jotain. Epäreiluuden tunteet on tärkeä kohdata sekä itsessä että toisissa.

Sydän auki vaikka sattuu

Toiset ahdistuvat herkemmin. Ruminointi tarkoittaa asioiden vatvomista yksinään omassa päässään eli ongelmien märehtimistä. Myös empatian kokeminen eli kyky myötätuntoon vaihtelee.

– Kaikilla on lähtökohtaisesti alttius asettaa itsensä toisen ihmisen asemaan. Se, pysyykö auki muiden näkökulmille, riippuu pitkälti kokemuksistamme.

Pihkala toivoo, että suurisydämisyyttä vahvistettaisiin myötätuntouupumuksen ja kärsimyksienkin uhalla.

– Vaihtoehtona on tunteiden turruttaminen ja omaan napaan tuijottaminen, mikä on aika kamala maailmankuva.

Surutaidot sopeuttavat

Maailman tila on yhteinen huolemme, jonka kohtaamisessa auttaa yhteisöllisyys. Se mikä joskus osattiin, on opeteltava uudelleen.

– Koska emme ole enää tottuneet jakamaan surua, esimerkiksi luontokadosta ei osata puhua surun kautta, vaikka juuri siitä olisi tunteiden kannalta kyse.

Pihkala neuvoo maailman huolia harteillaan kantavia esimerkiksi sytyttämään kynttilän, maalaamaan, kirjoittamaan tai liikkumaan rauhallisesti vaikkapa taijin tahdissa. On myös hyvä etsiä vertaistukea, jolloin huomaa, ettei ole yksin taistelemassa tuulimyllyjä vastaan. Oman surun lieventämisessä mentaalikeinona voi käyttää turvapaikkamenetelmää.

– Ahdistuksen vyöryessä on jo valmiiksi mielessä rauhallinen paikka vaikkapa mummolassa tai mökkimaisemissa. Sinne voi paeta silmät kiinni hetkeksi lepuuttamaan ajatuksia.

Se, että saa kelan katki ja ajatukset mukaviin asioihin, rentouttaa ja voi myöhemmin lisätä puhtia olla osana ongelmien ratkaisua.

– Myös kissavideoiden katselu tai musta huumori voivat vapauttaa.

Toivoakin on näkyvissä

Ihmismielessä, kuten luonnossakin, on vuodenaikoja. Joskus pitää vain hyväksyä pimeä alakulo ja elää valoisia kesäöitä odotellen.

– Vaikeat tunteet ovat siis osa elämää, Pihkala muistuttaa.

Kahden tason näkökyky tarkoittaa säännöllistä huomion kiinnittämistä sekä vaikeuksiin että hyviin asioihin.

– Kun muistamme hyvät asiat ja kiitollisuuden, jaksamme paremmin.

Lisäksi jokainen tarvitsee tukea ja turvaa. Syvempi merkityksen kokeminen ja toiveikkuus juurruttaa tekemään jotain vaikean asian äärellä – ja se riittää.
Äkkiseltään on hankala tehdä elämänmittaisia muutoksia, mutta jo pienet askeleet toivottuun suuntaan suitsivat pahinta ahdistusta. Kierrättämistä voi ihan jokainen lisätä!

Huomionarvoista on myös säilyttää oma eksistentaalinen resilienssi eli eheys ja toimintavalmius muutostilanteissa. Silloin ollaan jo elämän isojen teemojen, rajallisuuden ja kuolevaisuuden äärellä.

– Silti aina on toivoa! Juuri rakentava toivo auttaa ottamaan omaan elämäntilanteeseen sopivaa vastuuta, ei nääntymään taakan alle, Pihkala kuvaa.

Asiantuntija Panu Pihkala, ympäristötutkija ja teologian dosentti, Helsingin yliopisto.

Artikkeli on julkaistu Hyvä terveys -lehden numerossa 10/2023. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta.