Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Äidin ja isän täytyy uskaltaa olla pomoja. Nykyajan vanhemmilta puuttuu yhä useammin auktoriteettiasema perheessä. Aikuisen kuitenkin täytyisi voittaa ottelu lapsen kanssa, sanoo psykologi Keijo Tahkokallio.

Lapsen elämässä on kymmenkunta perusasiaa, joissa päätöksenteko kuuluu äidille ja isälle. Niitä ovat esimerkiksi pukeutuminen, peseytyminen, ruokailu, kielenkäyttö, nukkumaanmeno ja lelujen siivoaminen lattioilta. Psykologi Keijo Tahkokallion mukaan ne ovat niin sanottuja rajapäätöksiä. Valtaeron aikuisen ja lapsen välillä on silloin oltava yksiselitteinen.

– Jos lapsi määrää pelisäännöt, ne perustuvat vain mielihyvään. Shampoopullon väristä voi neuvotella, muttei siitä, kuinka usein tukka pestään, Tahkokallio sanoo.

Tiukka ei

Säännöt eivät aina tunnu mukavilta, eivät lapselle eivätkä edes aikuiselle. Vanhemmat pelkäävät tuottaa lapselleen mielipahaa ja välttelevät kieltoja. Sanoessaan ei he tuntevat syyllisyyttä, vaikka toimivat oikein. Tahkokallion mielestä kaverivanhemmuus ei kuitenkaan ole lapsen etu, vaan lisää pahoinvointia. Ilman selkeitä arvoja millään ei ole mitään väliä.

– Lapselle on synnyttävä tietoisuus väärin tekemisestä sanomalla selvästi ”ei saa”. Lapsen tunteet eivät silti koskaan ole vääriä. Hänellä pitää olla lupa tuntea mielipahaa ja olla harmissaan.

Esimerkiksi ruokailu aiheuttaa riitoja monissa perheissä. Lapsi saattaa sanoa, että ruoka on hänen mielestään pahaa, eikä hän suostu syömään sitä. Vanhemman on silloin suostuttava lapsen mielipahaan, mutta yritettävä voittaa se. Vanhempi voi haastaa lapsensa todistamaan väitteensä. Lasta voi pyytää näyttämään, kuinka pahaa ruoka hänen mielestään on. Hän saa konkretisoida tunteen ilmeillä tai kuvailuilla. Sen jälkeen lapselle voi sanoa, että vain todella rohkea tyyppi uskaltaa syödä noin pahaa ruokaa.

– Usein lapset eivät voi vastustaa kiusausta näyttää oma rohkeutensa, Tahkokallio sanoo.

Arkisten askareiden kautta lapsi oppii hallitsemaan tunteitaan, ja vanhempien tehtävä on ohjata lasta käytännössä. Mielen hallintaa voi opettaa ritualisoimalla ja konkretisoimalla niin, että samat asiat tehdään päivästä toiseen samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samojen ihmisten kanssa. Säännöt ja toistot ovat tärkeitä.

Tunteiden hallinnan opettelu vaatii aikaa

Tahkokallion mielestä lasten odotetaan itsenäistyvän liian varhain. Vanhempien pitäisi yksinkertaisesti valvoa lapsiaan enemmän, olla paikalla. Kun vanhemmat vähentävät huolenpitoaan ja komentoaan, lapset saattavat luulla, etteivät he kelpaa vanhemmilleen. Se aiheuttaa pelkoa, jota vastaan lapsi puolustautuu esimerkiksi väkivallalla.

Lapset ovat perustemperamentiltaan hyvinkin erilaisia, ja se olisi otettava huomioon kasvatuksessa. Ujolla lapsella on lupa olla ujo ja rohkealla rohkea. Itsenäistyminen tapahtuu lapsilla eri tahtia.

– Reippautta ja itsenäisyyttä arvostetaan helposti liikaa, jolloin väkisinkin suuri osa lapsista ajautuu tilanteisiin, joissa he eivät pysty hallitsemaan tunteitaan. Se aiheuttaa turvattomuutta, pelkoja ja aggressioita.

Tunteiden hallintaa voi opettaa ja testata. Esimerkiksi lapsen nukkumaan laittaminen voi joka ilta olla yhtä vaikeaa, koska lapsi pelkää yksin sänkyyn jäämistä, ja vanhempi joutuu istumaan vieressä niin kauan kuin lapsi nukahtaa. Lasta voi opettaa kokemaan sama turvallisuuden tunne, vaikka vanhemmat olisivatkin viereisessä huoneessa. Lapselle voidaan sanoa, että katsotaan kuinka kauan sinä pystyt olemaan sängyssäsi pelkäämättä. Sitten kun et enää pysty, voit tulla vanhempien viereen.

Jäkätä ja nipota

Aikuiselle ainoa tapa opettaa oikean ja väärän ero on toistaa kerrasta toiseen samoja asioita ja valvoa sääntöjen noudattamista. Vanhemman kuuluu myös suuttua ja näyttää suuttumuksensa silloin, kun lapsi tekee väärin. Jos kolmevuotias isoveli tönii tai kiusaa taloon tullutta vauvaa, on mentävä väliin. Leikki-ikäinen on nostettava tilanteesta ja hänelle on puhuttava vihaisella äänellä. Väkivaltaa ei saa käyttää, mutta kaunis pyyntö ei tehoa. Lapsen on kokemuksellisesti tunnettava, että aikuinen on tosissaan. Näin lapselle kehittyy kyky kokea tunteita, esimerkiksi syyllisyyttä.

Ennen uhmaikää ei lasta Tahkokallion mukaan voi varsinaisesti kasvattaa. Vasta kun 1,5–2-vuotiaalle syntyy käsitys itsestä, tulee lapselle tarve kyseenalaistaa perheen valtasuhteet. Jos vanhempi silloin pelkää lapsen reaktiota, alkaa lapsikin pelätä itseään. Lapsi haluaa lopulta aina miellyttää vanhempiaan ja luottaa siihen, että äiti ja isä tietävät, miten toimitaan oikein.

Aikuiselta vaaditaan päättäväisyyttä. Jos lapsi vänkyröi tai heittäytyy lötköksi, kun aamukiireessä pitäisi pukeutua talvihaalariin, aikuisen on päättäväisesti hoidettava pukeutuminen loppuun. Vaikka lapsi pistäisi hanttiin, aikuinen yleensä voittaa.

Joskus aikuisetkin suuttuvat turhasta. Silloin on osattava nöyrtyä ja pyytää anteeksi. Ei lapsikaan muuten opi nöyrtymään, jos on tehnyt väärin.

Tahkokallion mielestä vahvimman turvan lapselleen luo se, joka pystyy asettamaan tiukat rajat rakastaen. Tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä tulevat kuitenkin turvalliset rajat. Pelkkä rakkaus ei riitä. Se on hemmottelua. Mutta rakastava isä tai äiti kestää senkin, että lapsi kiukuttelee rajoista.

Aikuinen asettaa lapselle rajat

Lapselle pitäisi asettaa rajat jo ajoissa, sillä yleensä lapset voivat ottaa perheessä liian hallitsevan otteen. Useimmat vanhemmat antavat joissain asioissa liian periksi, eikä osata sanoa EI, silloin lapsi saattaa huomata ettei hänen tarvitse totella, koska vanhempi ei ole tosissaan. Siksi vanhemman tulisi käyttää hieman korkeampaa ja jämäkkää äänensävyä. Lapselle tulisi kertoa mikä on oikeaa ja mikä väärää, esim. jos lapsi tekee oikein niin voi häntä palkita jollain.
Lue kommentti