Monille kelpaa vain luonnontilassa säilynyt metsä, mutta kolumnistimme Anna-Stina Nykänen tunnustaa,  että hänestä talousmetsäkin on kaunista. Onhan sekin luontoa!

 

Luontosuhteeni kehittyy, kun reissaan töissä eri puolilla Suomea. Minulla on jopa mielipiteitä metsistä.

Olen lukenut innoissani virolaisen Valdur Mikitan esseitä. Hän on biologi ja semiootikko, kotimaassaan tunnettu ajattelija, joka kuvaa virolaisten ja suomalaisten suhdetta metsään.

Mikitan mukaan meille asuinpaikat eivät ole niin tärkeitä kuin olemisen paikat. Kämppä voi olla kehno, kunhan ympärillä on paikkoja, joissa saa olla rauhassa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Luontosuhteiden verkosto alkaa pihapiiristä. Luontoa elollistetaan: annetaan puille ja kiville nimi, käydään tapaamassa niitä, jutellaan niille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Selitin tätä yhtenä sunnuntaina ystävälleni, kun istuimme italialaisessa ravintolassa Helsingin Töölössä. Ystäväni oli siinä niin coolina valkoviinilasi huulillaan, hienoissa tatuoinneissaan. Ja tunnusti heti kuuluvansa Mikitan kuvaamiin ihmisiin.

Hänkin puhuu puille.

Ei ole vain tullut yli 20 vuoden aikana aiemmin kertoneeksi. Mikitan mukaan moni salaa tämän puolen itsestään, ettei leimautuisi new age -hörhöksi. Vaikka kivien nimeäminen on maalaisjärkisten ihmisten hommaa.

Ystäväni on kotoisin helsinkiläisestä lähiöstä, mutta asuu nyt itäisellä Uudellamaalla, vanhalla tilalla.

Hänellä on lähimetsässä omille reiteille ja paikoille omat nimet. Hän voi piipahtaa Äitipuun luona. Jos hän menee sinne kavereiden kanssa, hän voi näiden huomaamatta supattaa puulle ja esitellä kaverit sille.

Hän on myös vähän mustasukkainen omista paikoistaan. Ja Kuusamon tunnetuilla reiteillä hän kulkee mieluiten öisin, jotta saa olla omissa paikoissaan rauhassa.

Minäkin tunnustan jotain. Minusta talousmetsäkin on kaunista. Mäntyjen rivistö, punaisena hehkuvat rungot, joiden välistä näkyy auringonlasku, kun ei ole ryteikköä. Onhan sekin luontoa.

Monille kelpaa vain luonnontilassa säilynyt metsä. Kuuluu valittaa, kun sitä on jäljellä niin vähän.

Metsät on ikään kuin jaettu säätyihin, joista vain aatelisto ja papisto kelpaavat: vanhat puut kuin vanhat suvut ja sitten tietysti pyhät paikat.

Puupellot ovat pikkuporvarillisia pyrkyreitä. Avohakkuut ja metsäraiskiot ovat rahvaanomaisia, raakoja, brutaaleja, vailla kaikkea hienostuneisuutta, ihan pyörryttää helsinkiläistä pelkkä näkykin.

Eikö ole ylimielistä, arroganttia, että kaupunkilaiset nyrpistelevät nokkaansa metsälle, joka ei heistä ole tarpeeksi aitoa ja arvokasta?

Ystäväni on samaa mieltä. Hän käy usein varta vasten avohakkuupaikoilla.

”Käyn moikkaamassa metsää, joka on hakattu pois. Etteivät ne ole vain aukeama, joita kaikki haukkuu”, hän sanoo.

Sieltäkin löytyy luontoa, sielläkin on eläimiä. Hän juttelee niille.

Ihminen voi taistella luonnon puolesta ja sen tuhoamista vastaan. Mutta myös metsäraiskiota voi rakastaa.

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta

 

Anna-Stina Nykänen on helsinkiläinen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Vierailija

Avohakkuuala luo mmaastoon rikkautta, jota ei umpimetsästä  löydä. Aukko onkin eräänlainen keto- ja ahomaaston korvike. Siellä viihtyy lajisto, jota tarttee erityisesti suojella. Esimerkiksi mesipistiäiset, joille on sopivaa lahopuuta, horsmaa ja kultapiiskua. Näin eräitä lajeja mainitakseni. Kun tämmöiseen paikkaaan "eksyy" kesäpäivänä, niin melkomoinen pöhinä siellä käy, Nyt aukkojen merkitys on vain lisääntynyt, kun niitä tehdään pienimuotoisina eikä kaikkea lahopuuta viedä pois.

Nikke

Aika harva metsän eläin rakastaa metsäraiskioita. Metsäraiskioiden suuri määrä on vähentänyt esim. metsien kolopesijälintujen määrää. Ei ole arroganttia ottaa ajatuksissaan huomioon myös metsän asukkaiden näkökulma, kun itse on vain kävijä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla