Onko sinulla elokuvaa, jonka katsomisesta tulee hyvä olo? Tai biisi, jonka kuuntelu piristää aina? Jos ei ole, sellainen olisi viisasta löytää, Anna-Stina Nykänen kirjoittaa.
Keskustelin viisaan ystäväni kanssa koronataudin jälkeisestä väsymyksestä ja ahdistuksesta. Hän kysyi, eikö minulla ole elokuvaa, jota voisin katsoa aina uudestaan tietäen, että tulee hyvä olo. Hänellä oli.
En ole ikinä ajatellut, että katsoisin jotain tuttua, jotta tulee rauhallinen mieli, sielu lepää, stressi hellittää ja saa unen.
Tämänkö takia jouluna näytetään aina samoja leffoja?
Puhuin tästä toiselle ystävälleni. Hän luetteli heti, millä rentoutuu: Britannian kuningatar Elisabet II:sta kertova Crown tv-sarja, katsottu useaan kertaan. Yle Areenasta elokuva Aliisa vuodelta 1970 sekä dokumentti 40-vuotias nainen vuonna 1972 ja vastaava teos miehistä viihdyttävät aina vain.
”Samojen juttujen katsominen rauhoittaa, varsinkin Aliisan kaltainen arkipäivän kuvaus, jossa tempo on rauhallinen ja kieli selkeää.” Ja 70-luvun dokkarit: ”Ne on niin liikuttavia ja humoristisia.”
Aliisa kertoo köyhästä eläkeläisestä ahdingossa. Dokumenteissa puhutaan työttömyydestä, sukupuolirooleista, iän merkityksestä. Haastateltavat ovat tavallisia, nimettömiä nelikymppisiä. Mies tiskaa valkoisessa paidassa ja kravatissa. Naiselle ”koti on kiintopiste kukkineen ja ryijyineen”.
Dokkarissa 40 vuoden ikä on naiselle ratkaiseva rajapyykki, ”eroottisen arvostuksen väheneminen on väistämätöntä”. Mutta tutkija Elina Haavio-Mannila kiistää herttaisesti hymyillen: Puheet seksuaalisen vetovoiman vähenemisestä ovat vanhanaikaisia, kun vuonna 1972 on kosmetiikkakin käytössä. Nainen ei näytä samalta kuin ennen, kun nelikymppisellä oli kymmenen lasta ja hampaat pudonneet.
Ystäväni on kohta nelikymppinen. Eikä siis rentoudu katsomalla romanttista viihdettä.
Mieheni katsoi usein Avantin, romanttisen komedian. Minä torkuin. Lopulta näin kai kaikki kohtaukset, vaikkakin eri vuosina.
Nyt, kun olen yksin, pyöritän usein dokkaria Keith Richardsista, Rolling Stonesin kitaristista. Katson alun, jossa Keith kävelee paljain jaloin sammaloituneessa maastossa. Sitten annan hänen naurunsa, jutustelun ja musan jäädä oman touhun taustaksi. Se on kodikasta. Mies talossa.
Ehkä se on lohdutusta.
Teologian professori Paavo Kettunen sanoo Lohduksi toisillemme -kirjassaan, että parasta apua on toinen ihminen, eivät sanat, vaan läsnäolo. Yksin ollessa lohduttavat vaikka musiikki, luonto, psalmit – sekä sellaiset tv-ohjelmat kuin SuomiLOVE ja Elämäni biisi. Kyllä! ”Niissä yhdistyvät ihmisten elämänkokemus, musiikki ja välitetyksi tuleminen.” Lutherkin oli musiikin suhteen kaikkiruokainen.
Ajattelen teologin oppeja, kun aamulla kuuntelen kolmatta kertaa putkeen Pete Parkkosen Vain elämää -ohjelmassa vetämää Syntisten pöytä -biisiä. Onhan se silkkaa lohdutusta.
Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta
Anna-Stina Nykänen on helsinkiläinen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.
