Elokuvien nainen on onnellinen, kun on tehnyt miehen onnelliseksi. Iskelmien nainen antaa miehelleen vielä hiukset, huulet ja silmänsäkin. Mikä kummajainen on nainen, joka on onnellinen ilman miestä ja lapsia?

Kun yhteiskuntatieteilijä Arja Mäkinen ryhtyi haastattelemaan yksineläviä naisia tutkiakseen naisen normaaliuteen liittyviä odotuksia, monet tuttavat hämmästelivät: miten normaaliutta voi tutkia haastattelemalla naisia, jotka ovat "kaikkea muuta kuin normaaleja"?

Ihmettely vakuutti tutkijan entistä enemmän.

– Normit paljastuvat parhaiten, kun ihminen tekee jotakin vallitsevien normien vastaisesti. Ympäristöhän ei reagoi "normaaliin" vaan siihen, mikä poikkeaa ympäristön odotuksista.

Parempi kysymys kuin mikä on normaalia, voisikin Mäkisen mukaan olla ”mikä on normaalin normi”. Etenkin naisen elämän "normaali" on hänestä pitkälti rajattu parisuhteeseen ja lapsiin, ja hyvä mittari voisi olla vaikkapa kysymys onnellisuudesta: milloin nainen saa olla onnellinen?

– Yleisin lienee oletus, että juuri naimisiin mennyt tai lapsen saanut nainen on onnellinen. Sen sijaan, jos juuri eronnut tai jo keski-ikään ehtinyt sinkkunainen sanoo olevansa onnellinen, sitä pidetään harhana tai selittelynä.

Tutkija arvelee, että pinnan alla vaikuttaa yhä edelleen ikiaikainen käsitys siitä, että naista, etenkin naisen seksuaalisuutta, on yhteiskuntarauhan vuoksi hyvä pitää miehisen kontrollin alaisena. Nainen, jolla ei ole miestä, näyttää yhä edelleen monien ihmisten mielessä olevan onneton, ongelma tai uhka. Puistattavin tutkijan kohtaama tokaisu oli: ”Olisit kysynyt perheellisiltä, minkälaisia yksineläjät oikeasti ovat”.

Tämä kertoo Mäkisen mukaan myös normaalin armottomuudesta.

– Koska enemmistöllä on yleensä etuoikeus määritellä, mikä on normaalia, se luonnollisesti määrittelee itsensä normaaliksi ja vähemmistön poikkeukseksi. Koska ihmisellä on kaiken lisäksi taipumus määritellä itsensä positiivisesti, vähemmistö saa kantaa negatiivisen ikeen. Siispä kun perheelliset, joita on enemmistö, määrittelevät itsensä positiivisesti, perheellisyydestä tulee yleinen onnen normi. Samalla onnettomuus tai epäkelpoisuus keikahtavat yksinelävien kannettavaksi.

Tutkimus on hänestä saavuttanut paljon, jos ajatus siitä, että hyvää elämää voi olla monenlaista, saa maaperää.

– Perhetilanne itsessään ei määritä onnellisuutta, vaan sekä perheellisten että perheettömien joukossa on hyvinvoivia ja onnettomia ihmisiä.

Citysinkku vai reppana?

Väitöstutkimuksessaan Oikeasti aikuiset sekä tutkimuksen pohjalta kirjoitetussa tietokirjassa Vanhoja piikoja ja vapaita naisia Arja Mäkinen esittelee neljä tyypillisintä yksinelävään naiseen liitettävää stereotypiaa.

Tunnetuin lienee kansanperinteessäkin jo satoja vuosia viuhahdellut vanhapiika. Vanhanpiian keskeisin elämäntavoite on ollut ja on avioliitto, mutta koska tavoite ei ole toteutunut, hänestä on tullut kateellinen, katkera ja miehenkipeä ikäneito.

Vanhanpiian nykytyyppi on citysinkku. Hän on kunnianhimoinen, pitkälle koulutettu ja kovapintainen työhullu, joka on jäänyt perhettä vaille, koska kärsii ylipaisuneesta vapaudenkaipuusta. Itsekkyytensä vuoksi (jota myöhemmin tulee katkerasti katumaan) hän lopulta jää parisuhteen ja perheen suomaa onnea vaille.

Citysinkun traagisempi serkku on ”pelästynyt reppana”, jonka elämä on päällisin puolin kunnossa, mutta jota vaivaa jokin menneisyyden trauma, jonka vuoksi hän ei ole pystynyt tai halunnut sitoutua.

Kokonaan omaa elämäänsä elää stereotypia ”kukaties lesbo”. Usein kukaties lesboksi määritellään itsenäinen nainen, jonka "luulisi jo löytäneen puolison itselleen". Päällisin puolin hän näyttää olevan tyytyväinen elämäänsä. Paitsi että jotakin outoa hänessä tuntuu olevan. Hän ei näytä olevan kiinnostunut miehistä, hänen seurassaan ei ole vuosiin nähty miestä, ja kotonakin hän tekee miehille kuuluvat työt useimmiten itse.

Sinkkuuskin kasvattaa

Kaikki neljä yksineläjästereotypiaa ovat ennakkoluuloja, jotka vahvistavat Mäkisen mukaan sitä käsitystä, että vain vakituinen heteroparisuhde ja äitiys voivat tehdä naisesta kypsällä tavalla onnellisen sekä kasvattaa hänestä eri elämänvaiheiden kautta tasapainoisen aikuisen ihmisen.

Tässä piilee tutkijan mielestä myös kysymys, joka jää perheellisyyttä lähtökohtanaan pitävässä elämänkulkututkimuksessa lähes poikkeuksetta huomaamatta: mikä yksineläjänaista "kasvattaa ihmisenä", kun hänen elämänkulkuaan ei voida kuvata parisuhteen ja lasten kautta?

– Perheellisyyteen perustuvan elämänvaiheteorian mukaan yksinelävää ei "kasvata" oikein mikään. Yksinelävän ajatellaan pääsevän elämässä liian helpolla ja siksi jäävän jollakin tasolla ikuisesti lapseksi. Sanotaan, että hänen sosiaalinen kellonsa jätättää, seisoo paikoillaan tai käy jopa taaksepäin, mikäli yksin eläminen on seurausta puolisosuhteen purkautumisesta.

– Tosiasiassa ihminen voi missä tahansa elämäntilanteessa "jäädä kasvamatta aikuiseksi". Mäkinen korostaa. Sinkku voi eristäytyä itsekkääksi omaan napaansa tuijottajaksi, mutta toisaalta pelkästään puolisonsa ja lastensa kautta elävä nainen voi hukata oman itsensä, jos vain perheenjäsenten odotukset ja tarpeet saavat määrittää sen, mitä hän on ihmisenä.

Yksin eläminen saattaa Mäkisen mukaan vaatia naiselta aikuista vastuullisuutta enemmänkin kuin perheessä eläminen. Parisuhteessa vastuu ja murheet voidaan jakaa puolison kanssa, yksineläjän on sen sijaan kannettava yksin taloudellinen vastuu, päätöstensä seuraukset ja myös luopumisen suru lapsettomaksi jäämisestä.

Koska ympäristö viestittää, ettei yksineläjä voi olla samalla tavalla onnellinen ja tasapainoinen ihminen kuin perheellinen, yksi yksineläjän isoista kasvun paikoista on Mäkisen mukaan myös irrottautuminen stereotypioista, hyväksyä itsensä ja olla onnellinen omilla ehdoillaan. Kaiken uhallakin.

Pienten sattumien summa

Perheellinen joutuu harvoin vastaamaan kysymykseen, miksi halusit perheen. Sen sijaan yksineläjä joutuu kerta toisensa jälkeen selittämään, miksi elää yksin. Moni yksineläjä on kehittänyt sopivia vakiovastauksia kuten: kukaan ei ole huolinut tai hyvää ei ole tullut vastaan ja huonoa en ota.

Yksineläjistä tehdyt tutkimukset ovat Arja Mäkisen mukaan paljastaneet, että yksin jääminen tai jättäytyminen on usein monien pienten ratkaisujen tulosta. Yksineläjäkään ei välttämättä ja varta vasten ole päättänyt, ettei halua parisuhdetta, mutta elämä vain on kulkenut niin, että joku muu asia on toistamiseen päässyt ajamaan kumppanin etsimisen edelle. Joskus etusijalla on ollut opiskelu, joskus työ, joskus ehkä halu toipua erosta.

– Jos syitä on tarpeeksi, lopputulos saattaa olla, että nainen huomaakin jääneensä yksin. Joinakin päivinä hän saattaa kaivata perhettä ja toisena päivänä tuntea olevansa onnellinen siitä, että on voinut kehittyä rohkeaksi ja itsenäiseksi ja on jokseenkin vapaa tekemään, mitä itse haluaa.

Lue lisää yksinäisyydestä.

Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Olen 15-vuotias tyttö, jolle alkoi tulla outoja oireita reilu kuukausi sitten. Ymmärsin heti, että tämä ei ole normaalia. En pysty keskittymään kunnolla oikein mihinkään, kun minun pitää sulkea kaappeja, harjata hiuksia, lukea samaa, katsoa tiettyyn paikkaan ja paljon muuta. En haluaisi kertoa vanhemmilleni, häpeän ja haluaisin yrittää päästä näistä irti omin voimin. Tuntuu, että oireet hallitsevat elämääni ja että kohta räjähdän. Mitä voin tehdä?

Kuvaamiesi oireiden perusteella kärsit pakko-oireisesta häiriölle tyypillisistä oireista. Pakko-oireinen häiriö ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina tai toimintoina, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta.

Monilla nuorilla ilmenee ajoittain tällaisia pakonomaisia ajatuksia tai toimintoja, mutta häiriöksi ne muodostuvat, kun niihin menee runsaasti aikaa tai ne häiritsevät elämää. Pakko-oireinen häiriö on yleinen, sillä ainakin 2-3 % ihmisistä kärsii siitä. Oireilun alku liittyy usein ahdistavaan tai stressaavaan elämäntilanteeseen.

Etenkin lieväasteisina pakkoajatuksia tai -toimintoja voidaan vähentää itsehoito-ohjelmilla. Esimerkiksi HUSin ylläpitämiltä nettisivuilta mielenterveystalo.fi löytyy pakko-oireiden omahoito-ohjelma. Voit tutustua mielenterveystalon tarjontaan tästä.

Myös Edna Foan ja Reid Wilsonin opas Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista voi auttaa.

Itsehoito-ohjelmissa hyödynnetään samoja periaatteita kuin pakko-oireisen häiriön käyttäytymisterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Jos itsehoito-ohjelma ei auta, on viisasta kääntyä joko pakko-oireiden psykoterapiaan perehtyneen psykologin tai psykiatrin puoleen. Hankalampia pakko-oireita voidaan lievittää myös serotoninergisillä masennuslääkkeillä.
 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.