Melkein mille vain voi nauraa mutta ei kelle tahansa.

Koomikko Jope Ruonansuu:

”Koomikon ammatti on opettanut, miten tärkeää nauraminen ihmisille on. Huumorin tarve myös lisääntyy aina, kun eletään vaikeita aikoja. Tekonaurua ei kuitenkaan pidä koskaan ihmisille tarjota.

Tärkeintä on, että koomikko osaa nauraa itselleen, muille nauraminen on kauhea moka. Huumorin pitää myös olla älykästä niin, että oivaltamisen ilo jää kuulijalle tai katsojalle. Se tapahtuu, kun ensin saa yleisön nauramaan ja sitten se hiljenee odottamaan jatkoa. Tämä on oikeastaan keikan hienoin vaihe. Silloin tunnen, että olen onnistunut, ja siitä eteenpäin on helppo antaa tulla lisää rentoa juttua.

Uskon myös harjaantuneeni näkemään, miten eri tilanteissa voi nostaa esiin asioiden koomisen puolen. Se on vaistonvaraista ja vaikea selittää, koska huumori on herkkä ja intuitiivinen laji. Jos koomisuuden olemus osattaisiin läpikotaisin eritellä, perustettaisiin varmaankin jokin instituutio, josta valmistuisi vuosittain liuta koomikoita.

Mielestäni koomikon paras opinahjo on uteliaisuus, ihmisten tarkkailu ja elämä itse. Näiden avulla oppii, mikä ihmisiä naurattaa ja myös mikä  itkettää. Koomikon pitää itkupuoltakin ymmärtää. Siksi vedänkin joka keikan loppupuolella tunteellisia biisejä, yleisö laulaa silloin mukana ja ehkä vähän itkeekin. Haikeisiin tunnelmiin ei kuitenkaan saa lopettaa. Koomikon pitää huolehtia siitä, että ihmisillä on pois lähtiessään ainakin vähän aikaa hyvä mieli.

Kolmenkymmenen koomikkovuoteni aikana huumori on kovettunut ja tullut räävittömämmäksi. Tästä  huolimatta mielestäni on aina tajuttava, missä menee hyvän maun raja ja koska mistäkin asiasta voi laskea leikkiä. Melkein mistä tahansa voi, mutta koskaan ei saa pilkata.

Oma huumorin- ja komiikantajuni ei varmaankaan ole iän lisääntyessä muuttunut, mutta kyllä muokkautunut, koska olen isä. Vastuuntunne nuoria kohtaan on lisääntynyt, kun olen nähnyt, miten paljon pahaa vääränlaisella vitsailulla, muka-huumorilla ja törkeällä kielenkäytöllä voi saada aikaan.  Oma menneisyys ja muistot koulukiusaamiskokemuksistani ovat myös kasvattaneet näkemään näitä asioita.”

Naurujoogakouluttaja Essi Tolonen:

"Yleensä ajatellaan, että nauramiselle pitää olla jokin syy, kuten  humoristinen tilanne tai vitsi. Mutta eihän kukaan esimerkiksi  ajattele, kun vauva ensimmäisiä kertoja nauraa, että onpa hänellä hyvä huumorintaju. 

Tästä ensimmäisestä naurusta jää kehoon ja mieleen  muistijälki, joka ei lähde sieltä. Spontaania nauramisen taitoa ei vain aina osata ottaa uudelleen käyttöön. Vaikka ihmiset kuinka sanovat, että  ei kyllä sinuakaan minun asemassani naurattaisi, väitän, että  nauramisen kyky on olemassa kaikilla. Joskus sitä pitää vain herätellä, kuten naurujoogassa tehdään.  

Naurujooga opettaa poistamaan mielen luomat nauramisen esteet. Se myös purkaa väärän  käsityksen, että ilman syytä ei voi nauraa. Joogaksi tätä intialaisen  lääkärin,  Madan Katarian kehittämää metodia kutsutaan, koska   naurun opetteluun yhdistyy joogan syvähengitysharjoituksia.  

Naurujoogassa harjoitellaan ryhmässä, annetaan naurulle lupa tulla,  vaikka ei naurattaisikaan. Pakko ei ole nauraa, mutta sanon aina  ryhmäläisille, että nyt siihen olisi hyvä tilaisuus.  

Naurun esiin houkuttelun keinoina käytetään katsekontaktia,  leikkimieltä ja yksinkertaisia harjoituksia, jotka ovat kaikille tuttuja arjen toimintoja ja asioita. 

Ryhmässä itseaiheutettu nauru muuttuu helpoksi  oikeaksi nauruksi, joka tarttuu ja leviää ihmisestä toiseen. Ja kun  tätä on tarpeeksi harjoiteltu, sama nauramisen kyky siirtyy myös  oman arjen tilanteisiin. 

Ikävät asiat eivät nauramalla muuksi muutu, mutta jos onnistuu nauramaan vaikka parkkisakolle,  harmistuminen vähenee. Tutkimusnäyttöä on ainakin siitä, että nauru  vähentää stressiä, ahdistusta ja aggressiivisuuutta. Nauraessa kehosta ja mielestä purkautuu jännityksiä, kuten itkiessäkin. Seurauksena voi  olla, että alkaa nukkua hyvin ja tulee paremmin toimeen  ihmisten kanssa. Usein myös huumorintaju paranee ja nauramisen aiheita löytyy entistä enemmän.

Naurujoogaryhmissä käy kaikenlaisia ja kaiken ikäisiä ihmisiä. Miehet eivät  välttämättä ihan helposti tule mukaan, mutta jos tulevat,  köriläistäkin kuoriutuu naurutaitoisia pikkupoikia."

Psykologi Pirkko Sammallahti:

”Jotkut ihmiset pyrkivät psykoterapiassa kertomaan vaikeimmistakin asioistaan vitsikkäästi ja leikillisesti. Yleensä he silloin haluavat suojella terapeuttia, koska ovat lapsesta asti joutuneet esittämään aikuisille reipasta, tuntui miltä tahansa. Tällainen huomaavainen ihminen ei halua olla taakkana, hän ei tule ajatelleeksi, että terapiassa saa olla oma kärsivä itsensä. Usein rohkaisenkin häntä ilmaisemaan, miten pahalta oikeasti tuntuu.

Psykoterapeutin kannalta nauru on totta kai hyvä juttu tullessaan oikeaan aikaan. Kun voi nauraa yhdessä potilaan kanssa vaikkapa jollekin hänen elämänsä vaikealle tapahtumalle, tietää, että muisto siitä on niin hyvin paketissa, ettei se enää ainakaan kovin pahasti satu. Nauru tekee hyvää, kun voi nauraa yhdessä toisen tai muiden kanssa. Yksin nauraminen on oikeastaan aika mahdoton ajatus.

Terapiassa esiin tulee myös hyvän naurun kääntöpuoli. Myönteinen nauru yhdistää naurajia, mutta auta armias sitä, joka ei kuulu nauravaan ryhmään, vaan on ryhmää yhdistävä tekijä, se jolle nauretaan.  Psykoterapeutti kuuleekin usein tuskan täyttämiä kertomuksia siitä, miten hänen potilaansa on joutunut naurunalaiseksi, olemaan naurettava. Sellaisia tilanteita on yleensä saatellut häpeä: kun pahasti haavoitettu ja epävarma kuulee naurunremakan, se tuntuu vain pahalta, eikä voi olla miettimättä, että minulleko siellä nauretaan.  

Ihmiset joutuvat myös näkemään paljon vaivaa sen eteen, etteivät joudu naurettaviksi. Valtavia väkivaltaisiakin voimia voi lähteä liikkeelle, jos joutuu pelkäämään kasvojensa menettämistä, tulee torjutuksi esimerkiksi persoonallisten ominaisuuksiensa takia.

Kun nauru tekee hyvää, ketään ei suljeta ulkopuolelle, vaan kaikki hyväksytään mukaan. Tällaista on vaikkapa vapauttava, omille asioille ja sattuneille mokille nauraminen tuttujen naisten tavatessa. Kun ulkopuolinen kysyy, miten tapaaminen sujui, vastaus saattaa olla, että puhuttiin kaikenlaista ja naurettiin ihan hirveästi.

Tämän tapaisissa hilpeissä tilanteissa on oltu suhteellisuudentajuisia, nähty, että elämästähän tässä on kysymys, ei sen enemmästä.”

Lue lisää:
Hyvä mieli hormoneilla
Apua, taas lipahti sammakko suusta

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.