Melkein mille vain voi nauraa mutta ei kelle tahansa.

Koomikko Jope Ruonansuu:

”Koomikon ammatti on opettanut, miten tärkeää nauraminen ihmisille on. Huumorin tarve myös lisääntyy aina, kun eletään vaikeita aikoja. Tekonaurua ei kuitenkaan pidä koskaan ihmisille tarjota.

Tärkeintä on, että koomikko osaa nauraa itselleen, muille nauraminen on kauhea moka. Huumorin pitää myös olla älykästä niin, että oivaltamisen ilo jää kuulijalle tai katsojalle. Se tapahtuu, kun ensin saa yleisön nauramaan ja sitten se hiljenee odottamaan jatkoa. Tämä on oikeastaan keikan hienoin vaihe. Silloin tunnen, että olen onnistunut, ja siitä eteenpäin on helppo antaa tulla lisää rentoa juttua.

Uskon myös harjaantuneeni näkemään, miten eri tilanteissa voi nostaa esiin asioiden koomisen puolen. Se on vaistonvaraista ja vaikea selittää, koska huumori on herkkä ja intuitiivinen laji. Jos koomisuuden olemus osattaisiin läpikotaisin eritellä, perustettaisiin varmaankin jokin instituutio, josta valmistuisi vuosittain liuta koomikoita.

Mielestäni koomikon paras opinahjo on uteliaisuus, ihmisten tarkkailu ja elämä itse. Näiden avulla oppii, mikä ihmisiä naurattaa ja myös mikä  itkettää. Koomikon pitää itkupuoltakin ymmärtää. Siksi vedänkin joka keikan loppupuolella tunteellisia biisejä, yleisö laulaa silloin mukana ja ehkä vähän itkeekin. Haikeisiin tunnelmiin ei kuitenkaan saa lopettaa. Koomikon pitää huolehtia siitä, että ihmisillä on pois lähtiessään ainakin vähän aikaa hyvä mieli.

Kolmenkymmenen koomikkovuoteni aikana huumori on kovettunut ja tullut räävittömämmäksi. Tästä  huolimatta mielestäni on aina tajuttava, missä menee hyvän maun raja ja koska mistäkin asiasta voi laskea leikkiä. Melkein mistä tahansa voi, mutta koskaan ei saa pilkata.

Oma huumorin- ja komiikantajuni ei varmaankaan ole iän lisääntyessä muuttunut, mutta kyllä muokkautunut, koska olen isä. Vastuuntunne nuoria kohtaan on lisääntynyt, kun olen nähnyt, miten paljon pahaa vääränlaisella vitsailulla, muka-huumorilla ja törkeällä kielenkäytöllä voi saada aikaan.  Oma menneisyys ja muistot koulukiusaamiskokemuksistani ovat myös kasvattaneet näkemään näitä asioita.”

Naurujoogakouluttaja Essi Tolonen:

"Yleensä ajatellaan, että nauramiselle pitää olla jokin syy, kuten  humoristinen tilanne tai vitsi. Mutta eihän kukaan esimerkiksi  ajattele, kun vauva ensimmäisiä kertoja nauraa, että onpa hänellä hyvä huumorintaju. 

Tästä ensimmäisestä naurusta jää kehoon ja mieleen  muistijälki, joka ei lähde sieltä. Spontaania nauramisen taitoa ei vain aina osata ottaa uudelleen käyttöön. Vaikka ihmiset kuinka sanovat, että  ei kyllä sinuakaan minun asemassani naurattaisi, väitän, että  nauramisen kyky on olemassa kaikilla. Joskus sitä pitää vain herätellä, kuten naurujoogassa tehdään.  

Naurujooga opettaa poistamaan mielen luomat nauramisen esteet. Se myös purkaa väärän  käsityksen, että ilman syytä ei voi nauraa. Joogaksi tätä intialaisen  lääkärin,  Madan Katarian kehittämää metodia kutsutaan, koska   naurun opetteluun yhdistyy joogan syvähengitysharjoituksia.  

Naurujoogassa harjoitellaan ryhmässä, annetaan naurulle lupa tulla,  vaikka ei naurattaisikaan. Pakko ei ole nauraa, mutta sanon aina  ryhmäläisille, että nyt siihen olisi hyvä tilaisuus.  

Naurun esiin houkuttelun keinoina käytetään katsekontaktia,  leikkimieltä ja yksinkertaisia harjoituksia, jotka ovat kaikille tuttuja arjen toimintoja ja asioita. 

Ryhmässä itseaiheutettu nauru muuttuu helpoksi  oikeaksi nauruksi, joka tarttuu ja leviää ihmisestä toiseen. Ja kun  tätä on tarpeeksi harjoiteltu, sama nauramisen kyky siirtyy myös  oman arjen tilanteisiin. 

Ikävät asiat eivät nauramalla muuksi muutu, mutta jos onnistuu nauramaan vaikka parkkisakolle,  harmistuminen vähenee. Tutkimusnäyttöä on ainakin siitä, että nauru  vähentää stressiä, ahdistusta ja aggressiivisuuutta. Nauraessa kehosta ja mielestä purkautuu jännityksiä, kuten itkiessäkin. Seurauksena voi  olla, että alkaa nukkua hyvin ja tulee paremmin toimeen  ihmisten kanssa. Usein myös huumorintaju paranee ja nauramisen aiheita löytyy entistä enemmän.

Naurujoogaryhmissä käy kaikenlaisia ja kaiken ikäisiä ihmisiä. Miehet eivät  välttämättä ihan helposti tule mukaan, mutta jos tulevat,  köriläistäkin kuoriutuu naurutaitoisia pikkupoikia."

Psykologi Pirkko Sammallahti:

”Jotkut ihmiset pyrkivät psykoterapiassa kertomaan vaikeimmistakin asioistaan vitsikkäästi ja leikillisesti. Yleensä he silloin haluavat suojella terapeuttia, koska ovat lapsesta asti joutuneet esittämään aikuisille reipasta, tuntui miltä tahansa. Tällainen huomaavainen ihminen ei halua olla taakkana, hän ei tule ajatelleeksi, että terapiassa saa olla oma kärsivä itsensä. Usein rohkaisenkin häntä ilmaisemaan, miten pahalta oikeasti tuntuu.

Psykoterapeutin kannalta nauru on totta kai hyvä juttu tullessaan oikeaan aikaan. Kun voi nauraa yhdessä potilaan kanssa vaikkapa jollekin hänen elämänsä vaikealle tapahtumalle, tietää, että muisto siitä on niin hyvin paketissa, ettei se enää ainakaan kovin pahasti satu. Nauru tekee hyvää, kun voi nauraa yhdessä toisen tai muiden kanssa. Yksin nauraminen on oikeastaan aika mahdoton ajatus.

Terapiassa esiin tulee myös hyvän naurun kääntöpuoli. Myönteinen nauru yhdistää naurajia, mutta auta armias sitä, joka ei kuulu nauravaan ryhmään, vaan on ryhmää yhdistävä tekijä, se jolle nauretaan.  Psykoterapeutti kuuleekin usein tuskan täyttämiä kertomuksia siitä, miten hänen potilaansa on joutunut naurunalaiseksi, olemaan naurettava. Sellaisia tilanteita on yleensä saatellut häpeä: kun pahasti haavoitettu ja epävarma kuulee naurunremakan, se tuntuu vain pahalta, eikä voi olla miettimättä, että minulleko siellä nauretaan.  

Ihmiset joutuvat myös näkemään paljon vaivaa sen eteen, etteivät joudu naurettaviksi. Valtavia väkivaltaisiakin voimia voi lähteä liikkeelle, jos joutuu pelkäämään kasvojensa menettämistä, tulee torjutuksi esimerkiksi persoonallisten ominaisuuksiensa takia.

Kun nauru tekee hyvää, ketään ei suljeta ulkopuolelle, vaan kaikki hyväksytään mukaan. Tällaista on vaikkapa vapauttava, omille asioille ja sattuneille mokille nauraminen tuttujen naisten tavatessa. Kun ulkopuolinen kysyy, miten tapaaminen sujui, vastaus saattaa olla, että puhuttiin kaikenlaista ja naurettiin ihan hirveästi.

Tämän tapaisissa hilpeissä tilanteissa on oltu suhteellisuudentajuisia, nähty, että elämästähän tässä on kysymys, ei sen enemmästä.”

Lue lisää:
Hyvä mieli hormoneilla
Apua, taas lipahti sammakko suusta