Petri Tamminen vertailee italialaisen mopojätkän ja suomalaisen kirjailijan tervehdystyylejä. Molemmissa on puolensa.

TERVEHTIMISEN tavat vaihtelevat maailmalla hämmästyttävän paljon. Otan seuraavassa lähempään tarkasteluun italialaisen tavan (täsmällisemmin: italialaisen mopojätkän tavan) ja oman tapani.

En aseta näitä tapoja paremmuusjärjestykseen, sillä se johtaisi siihen tarpeettomaan ajatukseen, että jommankumman meistä on muututtava. Ei ihminen voi noin vain valita käytöstapojaan, me olemme aina myös kulttuurimme tuotteita.

ITALIALAISEN MOPOJÄTKÄN TERVEHDYSTYYLI. Tämä tapahtui Bolognan kaupungissa. Oli perjantai-ilta. Pienelle aukiolle oli kokoontunut kymmenkunta skootterinuorta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pian paikalle ajoi mopojätkä, samanlainen kuin mopojätkät meillä päin: roikkuvat pöksyt, huppari, oudon jykevät kengät. Poika parkkeerasi moponsa, riisui kypäränsä, sylkäisi purkan aukion kivetykselle ja lampsi sitten tervehtimään skootterinuorisoa. Se tapahtui niin, että hän kätteli kaikki pojat ja  antoi poskisuudelmat kaikille tytöille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tervehdyskierros kesti pitkään, sillä poika vaihtoi samalla jokaisen kanssa pari ystävällistä sanaa.

OMA TYYLINI. Olin kauppaan menossa. Viimeisellä tienpätkällä huomasin, että sadan metrin päässä minua lähestyy ihminen, minulle etäisesti tuttu.

Päätin heti, että sanon päivää.

Jo pari askelta myöhemmin päivää alkoi tuntua oudon viralliselta, joten päätinkin ottaa varman päälle ja sanoa yksinkertaisesti hei. Tuntui hyvältä lähestyä toista tällaisen selvän suunnitelman kanssa.

Rupesin asettelemaan kasvoilleni myönteistä ilmettä.

Juuri ennen kohtaamista varmuuteni kuitenkin katosi ja minut valtasi omituinen tunne. Ikään kuin kaikki tämä kuumeinen valmistautuminen olisi jo ollut eräänlainen tervehdys. Jonka perään tuntuisi nyt liialliselta tervehtiä myös todellisuudessa.

Sitä paitsi aloin epäillä, että tuttavani ei aikonut tervehtiä minua. Ja oliko hän ylipäätään tuttavani? Entä jos tervehdykseni kuulostaisi tungettelevalta?

Katseemme kohtasivat.

Tein hätäratkaisun: nyökkäsin erittäin niukasti. Juuri niin niukasti, että nyökkäykseni voisi tulkita tervehdykseksi, mutta jos toinen ei vastaisi siihen, en jäisi kiinni tervehtimisestä.

Toisin sanoen emme kumpikaan kiusaantuisi, vaan voisimme ajatella, että pääni heilahti muuten vain.

Vastaantulijakin nyökkäsi.

Ilahduin siitä niin, että suustani pääsi hei, tosin hiukan myöhässä ja muutenkin kummallisena kiekaisuna, jonkinlaisena hätähuutona.

Hei, toinenkin sanoi.

Ja näin me olimme ohittaneet toisemme. Siis selviytyneet onnellisesti toisistamme. Siis löytäneet sittenkin sen tunnussanan, jolla toisen ihmisen ohi täällä pääsee.

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta

 

 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla