Petri Tamminen:
Petri Tamminen

Se alkoi aivan arkisesta tilanteesta: Tervehdin tuttavaa kauppakeskuksen parkkihallissa. Tuttavan tervehdys oli yllättävän niukka, miltei hapan. Oma ilmeeni sen sijaan oli hyvin lämmin ja aurinkoinen.

Mikähän sillä oli, mietin hiljaa mielessäni, samalla kun käännyin autolleni ja näin ilmeeni sivuikkunan heijastuksesta.
Ilmeeni oli yllättävän niukka, miltei hapan.

Tämä hämmästytti minua suuresti. Tunsin nimittäin kasvolihaksissani, etten ollut ehtinyt vielä muuttaa äskeistä aurinkoista tervehdysilmettäni lainkaan.
Jouduin tekemään johtopäätöksen: Silloinkin kun minulla omasta mielestäni on hyvin herttainen ilme, se ei näy ulospäin vielä mitenkään.

 

Asiaa oli pakko tutkia lisää. Tein kokonaisen sarjan kylmänviileitä havaintoja käytöksestäni ja vertasin näitä havaintoja sitten mielikuviin, joita minulla on itsestäni.

Havainto: Kun vien vaimon autolla töihin, katselen hänen uloskampeutumistaan kärsimättömänä, ikään kuin minulla olisi tulenpalava kiire, ja kaasutan sitten paikalta jo siinä vaiheessa, kun auton ovi vasta lennähtää kiinni. Vastaavasti kun otan vaimon kyytiin, ampaisen liikkeelle jo ennen kuin vaimo on ehtinyt kunnolla istuutua.

Mielikuva: Olen mukava aviomies.

Havainto: Kun menemme kaverin kanssa pitkästä aikaa matsiin tai syömään, ajattelen matkalla, että kaikki kiirehtivät samaan matsiin ja samaan ravintolaan ja että me emme millään saa enää paikkoja. Huokailen ja valitan tätä asiantilaa, ja olen vielä perilläkin niin hermostunut, etten osaa keskittyä mihinkään.

Mielikuva: Olen mukavaa seuraa.

Havainto: Kun lähdemme matkalle, pelkään että sairastun juuri ennen lähtöä, ja puhun tästä pelostani. Perillä pelkään, että sairastun matkan aikana, ja puhun siitä.

Mielikuva: Olen mukava matkakumppani.

Havainto: Kun yritän jutella teini-ikäisen kanssa mutta teini-ikäinen tuijottaa puhelintaan, suutun hänelle ja sanon että hänen kanssaan ei voi koskaan keskustella mistään. Kun teini-ikäinen myöhemmin kysyy minulta jotakin läksyihinsä liittyvää, en irrota katsettani koneen näytöltä vaan käännän vain hivenen päätäni ja sanon: "Ihan kohta."

Mielikuva: Olen mukava isä.

 

En jatka listaa, asia kävi jo selväksi: Mielikuvieni ja tekojeni väliin jää niin paljon klappia, että ei menisi katsastuksessa läpi.

Entä voiko ilmiölle tehdä jotakin? Tuskin. Toisten ihmisten teot näkee juuri sellaisina kuin ne ovat - kun ei heistä oikein muutakaan voi nähdä - mutta omassa hahmossa ovat päällimmäisenä aina tuntemukset, ajatukset, aikomukset.

Onneksi ilmiön tunnistaminen ja myöntäminen tarjoaa positiivisia mahdollisuuksia. Poimin vain pari omakohtaista esimerkkiä:

1. Tunnen olevani verrattoman ketterä palloilulajien harrastaja. Toisaalta pelivuoroni päättyvät usein sisäisen selittelijän monologiin: tänään oli huono päivä. Kun myönnän ristiriidan mielikuvieni ja suoritusteni välillä, voin alkaa taas iloita harvinaisista onnistumisen hetkistä.

2. Tunnen olevani aurinkoinen tervehtijä. Toisaalta tervehdysilmeeni on näköjään niukka ja hapan. Kun myönnän ristiriidan, valaistun samalla ymmärtämään, että kauppakeskuksen parkkihallin tuttava saattaa olla vähintään yhtä lämmin ja aurinkoinen ja herttainen ja ihana ihminen kuin minä.

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, mjoka tekee taidetta nolostelustaan.

Kirjailija Kati Tervon uusin kirja sai innoituksen oman suvun vaietusta salaisuudesta.

"Neljäs kirjani Iltalaulaja (Otava 2017) kertoo taiteilija Ellen Thesleffistä ja maalaistyttö Taimista, joka haluaisi myös osata taiteilla, mutta taustansa vuoksi ei voi.

Löysin romaanin aiheen peratessani tätini kuolinpesää. Tätini ihaili Thesleffiä ja olisi tahtonut taiteilijaksi, mutta perhe vaati häntä opiskelemaan kunnon ammatin. Täti sairastui skitsofreniaan alle kolmikymppisenä.

Psyykkinen sairaus oli tabu. Sitä hävettiin perheessäni. En vielä 11-vuotiaanakaan tiennyt, että mummulassa seinänvieruksia pitkin hiljaa kulkeva ihminen on tätini. Hän oli laitoshoidossa lukuisia kertoja, mutta välillä oli myös parempia jaksoja. Minulla on tädistä myös valoisia muistoja, kun syömme yhdessä ja nauramme.

Harrastin itsekin kuvataiteita nuorena, kunnes isä sanoi, että nyt on taiteilut taiteiltu. Oli mentävä töihin. Katkera en ole, sillä työelämän opit ovat olleet hyväksi ja opettaneet vastuunottoa elämästä.

Nykyään minulla on työhuone kirjailijatalo Villa Kivessä. On mahtavaa, kun on paikka, minne voi mennä ja vetää oven kiinni. Ennen kirjoitin kotona, missä mieheni työskentelee ja poikani soittaa sähkökitaraa.

Näin on parempi, sillä kestän hälinää huonosti. En juurikaan katso telkkaria, sillä korvani väsyvät tv:n ääniin ja maailman melskeisiin. Jari hemmottelee minua kotona niin, että jalkapalloa katsoessaan hän laittaa kuulokkeet korville, jotta minun ei tarvitse kuunnella urheiluselostuksia.”

Lue lisää Kati Tervon terveystunnustuksia Hyvä terveys 12/2017. Tilaajana voit luke lehden ilmaiseksi digilehdet.fi-palvelusta.

Näyttelijä Outi Mäenpää on oppinut paljon uusperheen haasteista. Enää hän ei etsisi kiihkeästi ratkaisuja. Molempia puolisoita tyydyttävää ratkaisua ei aina ole.


Näyttelijä Outi Mäenpää, 55, kertoo, kuinka hän yritti toisen aviomiehensä kanssa tehdä uusperheestä ydinperhettä.

–Selviydyimme muutaman vuoden hyvin ottaen huomioon, että naimisiin mennessä perheeseen kuuluivat neljä teini-iän kynnyksellä olevaa poikaani ja miehen kaksi isompaa lasta sekä hänen kaksivuotiaat kaksosensa, sanoo Mäenpää.

Erosta on nyt kaksi vuotta.

–Rakastuminen lienee jonkinlainen aivojen häiriötila, näin aivotutkijat sanovat. Ilman yhteistä osoitetta meidän olisi kuitenkin ollut melko mahdotonta edes tavata. Yritimme saada arjen kaikkine uusperhesäätöineen toimimaan, mutta se ei onnistunut.

Jos Mäenpää nyt lähtisi samaan kuvioon, hän ottaisi vastaan tulevat haasteet iisimmin. Ei yrittäisi niin kovasti ratkaista vaativia tilanteita, sillä ehkä niihin ei edes ole ratkaisua.

–Pitäisi vain osata nähdä, kuinka aika auttaa ja tilanne pian muuttuu. Jo vuoden kuluttua arki on toisenlaista, kun lapset ovat isompia, Mäenpää toteaa.

Parisuhteesta hän oppi muun muassa, että on turha yrittää pelastaa toista hänen omilta kipuiluiltaan. Vasta jos puoliso pyytää apua, sitä voi yrittää tarjota.

–En yrittäisi operoida toista, en opettaa, en puuttua vaan keskittyisin itseeni ja omaan kehitykseeni. Omat tarpeensa on muistettava sanoittaa toiselle. Ei hän voi niitä muuten tietää.

Mäenpää sanoo olevansa ehdottomasti parisuhdeihminen. Niinpä hän voisi hyvinkin mennä naimisiin kolmannen kerran. Jos hän tekisi toiveittensa parisuhteesta aarrekartan, hän olisi siinä mukana itsekin.

 –Olisin aarrekartassa mukana iloisena siitä, että olen ymmärtänyt, miten minun nimenomaan ei kannata parisuhteessa toimia.

Lue lisää Outi Mäenpään hyvän olon oivalluksista: Hyvä terveys 12/2017. Tilaajana voit lukea koko lehden ilmaiseksi digilehdet.fi-palvelusta.