Petri Tamminen:
Petri Tamminen

Se alkoi aivan arkisesta tilanteesta: Tervehdin tuttavaa kauppakeskuksen parkkihallissa. Tuttavan tervehdys oli yllättävän niukka, miltei hapan. Oma ilmeeni sen sijaan oli hyvin lämmin ja aurinkoinen.

Mikähän sillä oli, mietin hiljaa mielessäni, samalla kun käännyin autolleni ja näin ilmeeni sivuikkunan heijastuksesta.
Ilmeeni oli yllättävän niukka, miltei hapan.

Tämä hämmästytti minua suuresti. Tunsin nimittäin kasvolihaksissani, etten ollut ehtinyt vielä muuttaa äskeistä aurinkoista tervehdysilmettäni lainkaan.
Jouduin tekemään johtopäätöksen: Silloinkin kun minulla omasta mielestäni on hyvin herttainen ilme, se ei näy ulospäin vielä mitenkään.

 

Asiaa oli pakko tutkia lisää. Tein kokonaisen sarjan kylmänviileitä havaintoja käytöksestäni ja vertasin näitä havaintoja sitten mielikuviin, joita minulla on itsestäni.

Havainto: Kun vien vaimon autolla töihin, katselen hänen uloskampeutumistaan kärsimättömänä, ikään kuin minulla olisi tulenpalava kiire, ja kaasutan sitten paikalta jo siinä vaiheessa, kun auton ovi vasta lennähtää kiinni. Vastaavasti kun otan vaimon kyytiin, ampaisen liikkeelle jo ennen kuin vaimo on ehtinyt kunnolla istuutua.

Mielikuva: Olen mukava aviomies.

Havainto: Kun menemme kaverin kanssa pitkästä aikaa matsiin tai syömään, ajattelen matkalla, että kaikki kiirehtivät samaan matsiin ja samaan ravintolaan ja että me emme millään saa enää paikkoja. Huokailen ja valitan tätä asiantilaa, ja olen vielä perilläkin niin hermostunut, etten osaa keskittyä mihinkään.

Mielikuva: Olen mukavaa seuraa.

Havainto: Kun lähdemme matkalle, pelkään että sairastun juuri ennen lähtöä, ja puhun tästä pelostani. Perillä pelkään, että sairastun matkan aikana, ja puhun siitä.

Mielikuva: Olen mukava matkakumppani.

Havainto: Kun yritän jutella teini-ikäisen kanssa mutta teini-ikäinen tuijottaa puhelintaan, suutun hänelle ja sanon että hänen kanssaan ei voi koskaan keskustella mistään. Kun teini-ikäinen myöhemmin kysyy minulta jotakin läksyihinsä liittyvää, en irrota katsettani koneen näytöltä vaan käännän vain hivenen päätäni ja sanon: "Ihan kohta."

Mielikuva: Olen mukava isä.

 

En jatka listaa, asia kävi jo selväksi: Mielikuvieni ja tekojeni väliin jää niin paljon klappia, että ei menisi katsastuksessa läpi.

Entä voiko ilmiölle tehdä jotakin? Tuskin. Toisten ihmisten teot näkee juuri sellaisina kuin ne ovat - kun ei heistä oikein muutakaan voi nähdä - mutta omassa hahmossa ovat päällimmäisenä aina tuntemukset, ajatukset, aikomukset.

Onneksi ilmiön tunnistaminen ja myöntäminen tarjoaa positiivisia mahdollisuuksia. Poimin vain pari omakohtaista esimerkkiä:

1. Tunnen olevani verrattoman ketterä palloilulajien harrastaja. Toisaalta pelivuoroni päättyvät usein sisäisen selittelijän monologiin: tänään oli huono päivä. Kun myönnän ristiriidan mielikuvieni ja suoritusteni välillä, voin alkaa taas iloita harvinaisista onnistumisen hetkistä.

2. Tunnen olevani aurinkoinen tervehtijä. Toisaalta tervehdysilmeeni on näköjään niukka ja hapan. Kun myönnän ristiriidan, valaistun samalla ymmärtämään, että kauppakeskuksen parkkihallin tuttava saattaa olla vähintään yhtä lämmin ja aurinkoinen ja herttainen ja ihana ihminen kuin minä.

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, mjoka tekee taidetta nolostelustaan.