Petri Tamminen

Uskallan väittää, että olen elämäni aikana soimannut itseäni kyllin kattavasti.

Olen pilkannut uima-, erämies- ja vuorovaikutustaitojani. Olen todennut itseni surkeaksi grillaajaksi ja lainaneuvottelijaksi. Olen haukkunut suuntavaistoani säälittäväksi, käsi-alaani kömpelöksi, rytmitajuani riittämättömäksi.

Pidän itseäni jopa huonona talviautoilijana, mikä on suomalaismieheltä paljon myönnetty, mutta en ole kummoinen kuski kesälläkään.

Tuntui siis hyvin virkistävältä, kun huomasin ominaisuuden, jota en ole koskaan itsessäni moittinut.

Minulla on täsmälleen oikeanlainen huumorintaju. Huumori, jolle nauran, on juuri oikeanlaista huumoria.

Itse asiassa oletan, että kaikki pitävät huumorintajuaan juuri oikeanlaisena. Kun ihminen esittäytyy parinhakuilmoituksessa huumorintajuiseksi - ja melkein kaikki esittäytyvät - se on aina totta. Hän saattaa tietenkin harrastaa "mitä spitaalinen sanoi" -vitsejä, mutta juuri sen huumorin hän tajuaa.

 

Huumori on ainutlaatuista itseluottamuksen aluetta, ja hyvä niin.

Paitsi parinhaussa myös muistokirjoituksissa kehutaan usein huumorintajua, paljon useammin kuin vaikkapa säästäväisyyttä tai päässälaskutaitoa.

"Hän säilytti ainutlaatuisen huumorintajunsa loppuun asti."

"Hänet tunnettiin hyvin huumorintajuisena ihmisenä."

Huumorintaju todistaa, että elämä on eletty hyvin. Niin kaunis asia huumori on.

Hyvä, huumori on siis kaunista ja jokaisella on juuri sopiva huumorintaju. Mutta sitten kiperä kysymys: onko meillä kansakuntana huumorintajua?

Muistatteko sen Yleisradion äänestyksen, jossa listattiin sata suurinta suomalaista? Joukkoon pääsi kaksi humoristia: Spede ja Repe Helismaa. Tai ehkä kolme, jos Matti Nykänen lasketaan, ja kyllä hänet pitää laskea, kun muistetaan kaikki ne aidosti hauskat aforismit: "Usein tuntuu siltä, että tietää kaikesta kaiken, mutta ei muista mistään mitään".

Kolmekin on silti aika vähän. Tässä maassa pitää olla vakava ja vitsitön, jos aikoo oikeasti suureksi. Tässä maassa pitää olla tosissaan.

 

Ensin luonto opetti meidät olemaan tosissaan. Piti olla tosissaan kylvöaikaan, jos halusi korjata syksyllä sadon, ja piti olla tosissaan korjuuaikaan, jos halusi, että ruoka riittää kevääseen.

Seuraavaksi oli sotien vuoro opettaa meitä olemaan tosissaan.

Ja olemme me opetelleet tosissaan olemista itsekin. Meillä on aina ollut huutava pula salonkikelpoisuudesta, ja tätä puutetta on lääkitty pönötyksellä.

Ilmiön kääntöpuolena olemme saaneet paljon karnevalisoituja huumorihahmoja: turhapurot, viljot, kummelit, monet Peteliuksen ja Ruonansuun tyypit. Huumorillamme on todella ollut missio, se on yrittänyt vapauttaa meitä salonkikelpoisuuden paineesta.

 

Saattaa tietenkin olla, että missään maassa huumorilla ei pääse sadan suurimman joukkoon. Ei huumori ole ensisijaisesti suurta vaan paremminkin syvää.

Ehkä me suorastaan varjelemme huumoria suuruudelta, arvostukselta, juuri siltä pönötykseltä. Ehkä juuri se tekee huumorista niin suurta, että sillä ei pääse suureksi.

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.