Petri Tamminen

Uskallan väittää, että olen elämäni aikana soimannut itseäni kyllin kattavasti.

Olen pilkannut uima-, erämies- ja vuorovaikutustaitojani. Olen todennut itseni surkeaksi grillaajaksi ja lainaneuvottelijaksi. Olen haukkunut suuntavaistoani säälittäväksi, käsi-alaani kömpelöksi, rytmitajuani riittämättömäksi.

Pidän itseäni jopa huonona talviautoilijana, mikä on suomalaismieheltä paljon myönnetty, mutta en ole kummoinen kuski kesälläkään.

Tuntui siis hyvin virkistävältä, kun huomasin ominaisuuden, jota en ole koskaan itsessäni moittinut.

Minulla on täsmälleen oikeanlainen huumorintaju. Huumori, jolle nauran, on juuri oikeanlaista huumoria.

Itse asiassa oletan, että kaikki pitävät huumorintajuaan juuri oikeanlaisena. Kun ihminen esittäytyy parinhakuilmoituksessa huumorintajuiseksi - ja melkein kaikki esittäytyvät - se on aina totta. Hän saattaa tietenkin harrastaa "mitä spitaalinen sanoi" -vitsejä, mutta juuri sen huumorin hän tajuaa.

 

Huumori on ainutlaatuista itseluottamuksen aluetta, ja hyvä niin.

Paitsi parinhaussa myös muistokirjoituksissa kehutaan usein huumorintajua, paljon useammin kuin vaikkapa säästäväisyyttä tai päässälaskutaitoa.

"Hän säilytti ainutlaatuisen huumorintajunsa loppuun asti."

"Hänet tunnettiin hyvin huumorintajuisena ihmisenä."

Huumorintaju todistaa, että elämä on eletty hyvin. Niin kaunis asia huumori on.

Hyvä, huumori on siis kaunista ja jokaisella on juuri sopiva huumorintaju. Mutta sitten kiperä kysymys: onko meillä kansakuntana huumorintajua?

Muistatteko sen Yleisradion äänestyksen, jossa listattiin sata suurinta suomalaista? Joukkoon pääsi kaksi humoristia: Spede ja Repe Helismaa. Tai ehkä kolme, jos Matti Nykänen lasketaan, ja kyllä hänet pitää laskea, kun muistetaan kaikki ne aidosti hauskat aforismit: "Usein tuntuu siltä, että tietää kaikesta kaiken, mutta ei muista mistään mitään".

Kolmekin on silti aika vähän. Tässä maassa pitää olla vakava ja vitsitön, jos aikoo oikeasti suureksi. Tässä maassa pitää olla tosissaan.

 

Ensin luonto opetti meidät olemaan tosissaan. Piti olla tosissaan kylvöaikaan, jos halusi korjata syksyllä sadon, ja piti olla tosissaan korjuuaikaan, jos halusi, että ruoka riittää kevääseen.

Seuraavaksi oli sotien vuoro opettaa meitä olemaan tosissaan.

Ja olemme me opetelleet tosissaan olemista itsekin. Meillä on aina ollut huutava pula salonkikelpoisuudesta, ja tätä puutetta on lääkitty pönötyksellä.

Ilmiön kääntöpuolena olemme saaneet paljon karnevalisoituja huumorihahmoja: turhapurot, viljot, kummelit, monet Peteliuksen ja Ruonansuun tyypit. Huumorillamme on todella ollut missio, se on yrittänyt vapauttaa meitä salonkikelpoisuuden paineesta.

 

Saattaa tietenkin olla, että missään maassa huumorilla ei pääse sadan suurimman joukkoon. Ei huumori ole ensisijaisesti suurta vaan paremminkin syvää.

Ehkä me suorastaan varjelemme huumoria suuruudelta, arvostukselta, juuri siltä pönötykseltä. Ehkä juuri se tekee huumorista niin suurta, että sillä ei pääse suureksi.

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.