Petri Tamminen

Opiskeluaikainen kaveriporukka kokoontui. Nekin, jotka aikoinaan vastustivat urheilua, intoilivat nyt lastensa urheiluista. Yksi kertoi kuskaavansa sählyporukkaa ympäri Etelä-Suomea, toinen sukkuloi pitkin pääkaupunkiseudun jalkapallokenttiä.

Mukaan mahtui myös pari musiikki-isää ja yksi kuvataideisä. Yhtä kaikki, viimeiset 15 vuotta jokainen meistä oli ajanut kodin ja lasten harrastusten väliä kuin rallikuski.

Toimenkuvan harmit olivat kaikille tutut: kiire, varusteröykkiöt eteisessä, iltaöiset odottelut milloin minkäkin hallin ovella. Rahanmenoa kirottiin yleisesti ja samoin ajokilometrejä, joku myönsi jopa häpeävänsä hiilijalanjälkeään.

Kokeneimmat huomauttivat, että kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi tämä elämänvaihe oli vielä liian lyhytkin. Lapsuus katoaa, nuoruuskin katoaa, lopulta istut yksin aution kentän laidalla ja tuijotat muistoihisi, niihin vuosiin, kun sait kuljettaa lapsia harrastuksiin.

 

Mietittiin kyllä myös sitä, miksi me, joiden omiin lapsuudenharrastuksiin vanhemmat eivät koskaan osallistuneet, halusimme nyt niin tiiviisti kulkea lastemme mukana.

Oliko siinä tosiaan kysymys turvallisuudesta, siitä että "julkisilla kulkeminen on niin hankalaa"? Vai sittenkin siitä, että tavoittelimme omaa kokemusta, lasten siivellä? Omien piilevien kykyjemme paljastumista?

Me urheiluisät ainakin myönsimme, että meiltä menee peleissä ja kisoissa pää sekaisin. Musiikki-isä tunnusti, että hän on aivan tolaltaan, kun lapsi esiintyy. Koko kroppa hehkuu onnistumisen toivetta, kaikki on tässä ja nyt, mutta sen kaiken voi menettää. Jännittää niin että sattuu.

Kunnes jälkeen päin kaipaa uutta samanlaista tunneryöppyä.

 

Yksi meistä oli ehtinyt elää oman urheilu-uran, tavoitella omia unelmiaan. Hän väitti, että se kokemus vapautti hänet kiinnittymästä toisten unelmiin, omien lastensakin unelmiin. Elämä nyt kerta kaikkiaan koostui erilaisista vaiheista, ja jokaisen piti antaa elää omat vaiheensa ja unelmoida omat unelmansa.

Ex-urheilija huomautti myös, että nykynuoria kannustettiin väärin ja ylipäätään liikaa.

–Nuorille hoetaan, että kunhan vain uskot itseesi, sinusta voi tulla mitä vain, seuraava Litmanen. Erittäin huonosti ajateltu!
–Tuskin joku Litmanen mietti, että siitä tulee Litmanen. Eiköhän se yrittänyt vain oppia yhden uuden taidon, jonkun pienen jutun. Sitä urheilijan työmäärää ei jaksa kukaan, jos vertailukohdat on jossain korkeuksissa. Kun syksy pimenee ja lähdetään maanantain iltatreeneihin, ilo pitää hakea pienistä onnistumisen kokemuksista.

Kaikki olivat tämän palopuheen jäljiltä hetken vaitonaisia. Jokainen taisi muistella ja mietiskellä omia kannustuspuheitaan, pelireissuilla ja treenien jälkeen lausuttuja sanoja.

Tämäkin oli tuttu tunnetila, meidän treenikuskien keskuudessa: Mitään puhuttavaa ei oikein ole, koska kaikki ovat kokeneet ihan saman mutta sittenkin omassa yksityisessä maailmankaikkeudessaan, vain omien lastensa kautta.
 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.