Ihminen ei ole ihmiselle susi, tai jos on, se ei kannata. Hyvän tekeminen muille koituu myös omaksi onneksi. Tutkimukset osoittavat, että hyvyys vahvistaa mielenterveyttä. Kolme mielen ammattilaista kertoo, miksi.

Filosofi Eero Ojanen: Myönteinen näkyväksi

”Kun asiat menevät huonosti, sanotaan, että palataan maan pinnalle tai todellisuuteen. Kun ne menevät hyvin, tällaisia ilmaisuja ei käytetä, vaikka maailmassa eli todellisuudessa tapahtuu sekä hyviä että huonoja asioita.

Meillä ihmisillä on taipumus ottaa elämän hyvät asiat näkymättöminä itsestäänselvyyksinä, mutta huonot näemme todellisempina elämän osatekijöinä. Onhan esimerkiksi onnettomuus mediassa suurempi uutinen kuin onnenpotku.

Kielteisten asioiden huomioarvosta todistaa myös ns. Murphyn laki. Sehän väittää, että jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee. Ei tarvitse paljon miettiä, kun huomaa, ettei tämä pidä käytännössä paikkaansa. Bussi ei aina mene nenän edestä eikä leipä putoa väärinpäin.

Hyvän olemassaolo on merkillinen asia. Ihmiset tekevät hyvää, vaikka siitä ei palkita. Kukaan ei laske sitä huolta ja vaivaa, jonka ihmiset esimerkiksi läheisistään huolehtiessaan näkevät. Siinä on maailman voimavara, joka pitää kaiken koossa ja mahdollistaa senkin, että jotkut voivat ajatella vain itseään.

Halu tehdä hyvää on osa ihmismielen rakennetta. Hyvän tekemisestä tulee palkitseva olo, se tuottaa harmonian tunteen. Tämä tunne jo sinänsä on palkkio, mutta hyvän tekemisestä koituu myös etua: kun käyttäytyy ihmisiksi, saa todennäköisimmin samaa kohtelua itsekin.

Näkyvämmäksi hyvää voi tehdä jo sillä, että myöntää sen olemassaolon. Mutta kaikkia asioita ei tietenkään pidä nähdä hyvinä, jos ne eivät sitä ole. Monesti hyvän tajuaminen kuitenkin auttaa tyytymään siihen, mitä on.

Hyvän tekeminen ei ole vain hyväntekeväisyyttä, pelkkiä yksittäisiä ja jotenkin poikkeuksellisia tekoja. Se voi olla mukana elämässä koko ajan, perusvireenä, esimerkiksi silloin kun kohdellaan muita ihmisiä säällisesti ja ollaan kunnolla. Hyvyyttä ei pidä sekoittaa täydellisyyteen."

Psykologi Marjo Kokko: Myötätuntoa jämäkästi

”Hyvää on helppo tehdä ja lisätä ympärillään kuuntelemalla muiden huolia, kun he sitä tarvitsevat. Mutta vain ylikiltti jaksaa kuunnella ehtymättömän myötätuntoisesti.

On inhimillistä, että purkaukset voivat ennen pitkää alkaa ärsyttää. Kun niin käy, kannattaisi kuitenkin miettiä, minkälaista suhtautumista itse toivoisi, jos olisi valittajan saappaissa. Pohtia voisi myös sitä, miksi yksi on kärkäs valittamaan, toinen ei.

Joillakin ihmisillä valittamisen tarve voi nousta huomiohakuisuudesta, halusta olla sosiaalisten tilanteiden draama queen. Jotkut taas ajattelevat, että nimenomaan oma minä on äärimmäisen kiinnostava asia ja muut ovat olemassa tätä minää varten. Silloin ei pidetä tarpeellisena tai kiinnostavana kysyä, mitä muille mahdollisesti kuuluu, vaan keskitytään kertomaan omista asioista.

Työkaverina tällainen ihminen voi viedä omilla asioillaan muilta tilaisuuden viettää rentouttavaa kahvihetkeä, puolisona kumppaniltaan mahdollisuuden palautua hetken oman rasittavan työpäivänsä jälkeen.

Luultavasti ongelmiaan ahkerasti purkavat ovat kuitenkin oikeasti hädissään siitä, miten jaksavat omin voimin, kun elämä koettelee. He ovat ehkä lapsesta asti hakeneet tukea ja turvaa muilta, koska eivät ole saaneet itseluottamusta kehittävää arvostusta.

Valituksen sietokyvyssäkin on eroja. Jos toisen huolten kuunteleminen kovin äkkiä hermostuttaa, voi olla, että kuuntelija on samanlainen kuin kuunneltavansa. Häntä harmittaa, kun ei päässyt puhumaan omista askarruttavista asioistaan.

Toiselle hyvää toivovan kuuntelijan kannattaisi muistaa empatia, mutta yhtä tärkeänä jämäkkyys. Valittajalle on lupa sanoa, että olen nyt parhaani mukaan kuunnellut sinua, mutta en voi enempää auttaa.

Jos toinen silti vain jatkaa samoilla raiteilla, parhaan palveluksen hänelle tekee, jos kertoo, että ainakin itse vastaavassa tilanteessa voisi kuvitella hakevansa tukea ja apua joltain ulkopuoliselta taholta, vaikka ammattiauttajalta. Myös sen saa sanoa, jos toisen huolet alkavat ahdistaa itseäkin.

Loputonta huolten tulvaa kuunnellessa helpottaa kun muistaa, että jokaisella ihmisellä, marinalla ja tarinalla voi olla koskettava tausta.”

Kirjailija, Lasten terveysfoorumin pj. Seija Sihvola:Ilolista lahjaksi

"Muiden ihmisten huomioonottaminen ja auttaminen on konkreettista antamista. Yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa esimerkiksi, että annetaan vastikkeetonta aikaa, ruokaa ja majapaikka tarvitsevalle.

Tätä ei kuitenkaan pysty tekemään, jos ei ensin auta itseään huolehtimalla ruumiinsa ja mielensä terveydestä.

Mielen auttaminen on muun muassa sitä, että tunnistaa omat ilonlähteensä elämässä.
Itse teen sen niin, että joka vuosi syntymäpäivänäni laadin kymmenen kärjessä –listan onneni lähteistä, mietin, mitkä asiat aivan oikeasti tuottavat minulle iloa. Sen jälkeen alan toteuttaa näitä iloja elämässäni entistä enemmän ja yritän raivata niille myös enemmän aikaa.

Ilolistan tekeminen lisää myös itsetuntemusta. On hyväksi huomata, että vaikka yhteys toiseen ihmiseen on suuri onni, monia iloa tuottavia asioita voi tehdä aivan itsekseenkin.

Olen suositellut ilolistan tekemistä ja ilojensa mukaan elämistä muillekin. Varsinkin moni mies on häkeltynyt tajutessaan, ettei ole koskaan ennen tullut tällä tavoin ajatelleeksi omaa onnellisuuttaan.

Hyvää lisään ympärilläni myös pitämällä tiivistä yhteyttä läheisiini. Yritän tavata läheisiäni ja ystäviäni mahdollisimman paljon. Viikoittain syömme yhteisen aamiaisen vanhojen, hyväkuntoisten vanhempieni kanssa.

Joka-aamuisena tapanani on jo vuosikaudet ollut hiljentyä ja keskittyä kello seitsemältä viiden minuutin ajaksi lähettämään myönteisiä ajatuksia maailman lapsille.

Auttamisasenteen pitäisi olla aikuisten arkielämää, sillä jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa muita autetaan ja kohdellaan tasa-arvoisesti, hän oppii tekemään samoin itsekin."

Lue mitä tapahtuu psykoterapiassa.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.