Siirsin muistivastuun miehelleni – olisinpa tajunnut tämän jo aiemmin!
Kaikki muuttui, kun kovalevyni täyttyi viime keväänä.
Viisihenkisen perheen projektipäällikkyys on tätä: Wilma syöksee tuntimerkintöjä ja sähköpostiin tipahtelee päivittäin muistutuksia harjoituksista, turnauksista, vanhempainilloista ja leireistä. Whatsapp laulaa: Kuka vie? Kuka hakee? Kuka ehtii kysellä englannin sanat? Muistitko päiväkotiin ehjät kurahousut? Puhumattakaan kaverisynttäreistä, hammaslääkäreistä, sukulaisten merkkipäivistä, loppuneesta vessapaperista ja bensamittarista, joka näyttää, että autolla voi onneksi ajaa vielä 15 kilometriä – ehditään treeneihin!
Lopuksi työpaikan vaihdos ja asunnon äkillinen remonttitarve – ja päästäni kuului poks.
Homma vain oli jotenkin liukunut äitiysvapailla vastuulleni ja minun oli vaikeaa luopua metaduuneista – menee helpommalla, kun mä tästä nämä hoidan!
Monien muiden äitien tavoin vastasin kaksitoista vuotta meidän perheen muistettavista asioista, toimin projektipäällikkönä ja perheen lisämuistina. En siksi, että mieheni ei olisi ottanut vastuuta – päinvastoin: Riitelimme usein siitä, etten suostu luovuttamaan tärkeitä asioita kenenkään muun hoidettavaksi. Homma vain oli jotenkin liukunut äitiysvapailla minulle ja minun oli vaikeaa luopua vastuista – menee helpommalla, kun mä tästä nämä hoidan! Kun muistettavat asiat sitten pikku hiljaa alkoivat jäädät hoitamatta, syyllistyin ensin itse ja sitten marttyyrina huusin, että miksi aina minä, teidän syytä!
Viime syksynä mieheni päätti ottaa ohjat. Taisin saada sanottua ääneen, että en kykene tähän yksin. Hän oli huomannut sen jo aiemmin, mutta olin sinnikkäästi pitänyt metatyölankoja nyrkkeihini puristettuna. Luopumisen vaikeus!
Ensi töikseen puolisoni otti haltuun Wilman. Sitten hän soitti kaikki harrastustahot läpi ja pyysi vaihtamaan omat yhteystietonsa minun tietojeni tilalle. Hän ajasti kännykkänsä kalenteriin joka ikisen rutiini- ja yllätysmenon. (Ylistys insinööreille!) Hän myös synkronoi minun kalenterini samalle taajuudelle, mutta en edelleenkään pysy perässä noissa menoissa. En ylikuormituksen jälkimainingeissa muista katsoa kalenteria.
En ollut edes tajunnut, kuinka paljon vastuullani oli kaikkea, jota nykyään metatyöksi kutsutaan.
Mieheni kielsi minua hoitamasta töistä käsin yhtään mummoa tai pappaa viemään ketään mihinkään, yhtään kaverisynttärilahjaa tai yhtään reseptiä päivällispöytään. En enää etäohjaa miestäni pukemaan kuopusta oikein. Se hoitaa, joka on paikalla, puolisoni hokee kyllästymiseen asti.
Se hoitaa, joka on paikalla, puolisoni hokee kyllästymiseen asti.
Myönnän, että koska tätä järjestelyä on kestänyt vasta kuusi kuukautta ja oma vuoroni kesti yli kaksitoista vuotta, en ole vielä aivan päästänyt irti kaikesta: tekisi mieli ottaa vastuu hammaslääkäreistä ja vielä varaamattomasta neuvolasta, mutta yritän pysyä kovana.
On ihanaa olla äiti, joka voi soittaa lastensa isälle ja kysyä, että moneltako lapsen baletti tänään loppuu. Minua on toki ensin muistutettu, että on vuoroni hakea tänään. Vastuunvaihto lepuuttaa ihanasti imetysten ja raskauksien sekä vuosien metavastuun alla hikoilleita aivojani. Toisinaan huomaan syventyväni turhuuksiin samaan tapaan kuin ennen lapsia – matkustelevani kevyesti ajatusten aalloilla.
Suosittelen tätä autuasta olotilaa kaikille niille ylisuorittajavanhemmille, joille se on mahdollista (ymmärrän toki, että kaikille se ei ole). Löysätkää rohkeasti nyrkkejänne! Kun aivoni ovat levänneet tarpeeksi, on aika vihdoinkin jakaa vastuu tasan.
