Ida Valpas pohtii, voisiko toinen lapsi korjata rankan kokemuksen. Mutta miten hän pärjäisi kahden kanssa, kun ei aina tunne riittävänsä yhdellekään?

Pian kaksivuotias esikoiseni kitisee kahvilan syöttötuolissa ja yrittää kammeta itseään ylös. Stressihiki nousee pintaan, kun hulautan kahvinjämät suuhuni ja yritän pitää lapsen tuolissa.

Kaverini katsahtaa toimintaani ja kysyy vinosti hymyillen: ”No, joko te olette miettineet toista lasta?”

Kuulin kysymyksen ensimmäisen kerran jo ennen kuin lapsemme oli täyttänyt vuoden. Toistaiseksi olen kuitannut utelut vitsaillen unettomista öistä tai taaperon orastavista uhmakohtauksista – yhdessäkin on tarpeeksi työtä.

Viime aikoina kysymys on kuitenkin jäänyt pyörimään mieleeni. Se tulee vastaan, kun lajittelen sivuun suloisimpia vauvanvaatteita ja työnnän turvaistuimen varaston ylähyllylle. Jos sitä joskus vielä, selitän itselleni.

Kaverit ja sukulaiset sen sijaan tuntuvat olevan jatkuvasti uudestaan raskaana. Kun tapaan heitä, olen salaa helpottunut. Minulle vauva-aika vaipparalleineen ja tuttikattiloineen on jo muisto. Silti minun on vieläkin vaikea katsoa esikoiseni vauvakuvia ahdistumatta.

Teoriassa haluaisin toisen lapsen, mutta pelkään, selviäisinkö kahdesta

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vihdoin omaa aikaa

Taaperon äitinä olen vihdoin alkanut löytää oman identiteettini uudelleen äitiyden rinnalle. Ehdin taas lukea kirjaa, istua kahvilassa tekemässä töitä ja laittaa ruokaa omaksi ilokseni.

Haluaisin opiskella lisää ja lähteä häämatkalle, jolle emme ole vielä mieheni kanssa päässeet. Vauvan tulo sitoisi minut taas ainakin vuodeksi lastenhoitoon – ja tällä kertaa kuvioissa olisi myös aktiivinen taapero. Nämä ajatukset eivät varsinaisesti herätä vauvakuumetta.

Eikö lapsen saamisen pitäisi olla odotettu ja toivottu asia eikä tylsä velvollisuus?

Yritän urkkia ystäviltäni, mistä he tiesivät, että olivat valmiita sukeltamaan vauvakuplaan toista kertaa.

Pitää olla seuraa esikoiselle, toteaa yksi. Onpahan useampi, jotka huolehtivat meistä vanhoina, sanoo toinen. Repäistään laastari nyt saman tien uudestaan, vaativin vaihehan kestää vain pari vuotta, naurahtaa kolmas.

Olin odottanut, että ainakin joku kaipaisi vauva-aikaa. Eikö lapsen saamisen pitäisi olla odotettu ja toivottu asia eikä tylsä velvollisuus?

Monen perhesuunnittelua tuntuu yhä ohjaavan normi ydinperheestä, jossa on kaksi lasta. Niin minunkin. Toisaalta jännitän, miten esikoinen suhtautuisi mahdolliseen sisarukseen. Kuuntelen tuttavien tarinoita jatkuvista tappeluista, itkusta ja mustasukkaisuuspuuskista.

Usein tunnen, etten riitä edes ainoalle lapsellemme. Olisiko sylissäni varmasti tilaa useammalle?

Ensin vähän happea

Psykoterapeutti Sirpa Salonen tunnistaa epäröintini. Hän työskentelee Helsingin kaupungin johtavana psykoterapeuttina lapsiperheiden hyvinvointiin keskittyvässä pariterapiassa.

Salosen mukaan joillain pareilla on lapsille hyvinkin tarkka aikataulu, jota sanelevat esimerkiksi ura ja parisuhteen laatu. Sellaisen tekeminen on Salosesta järkevää.

– Lastenhankinnalle on hyvä budjetoida aikaa. Muutoin lapset voivat helposti jäädä tekemättä, ja suunnittelemalla pieni perheenjäsen on varmasti tervetullut, hän sanoo.

Usein tunnen, etten riitä edes ainoalle lapsellemme.

Pettymyksekseni Salosella ei ole yhtä oikeaa vastausta siihen, mistä tietää olevansa valmis.

– Gynekologi vastaisi eri tavalla kuin terapeutti tai terveydenhoitaja. Joskus on viisasta oikeasti ottaa happea ja toipua. Jos taas tuntuu, että ensimmäisen lapsen kanssa sujuu hyvin, voi hyvin antaa mennä ja antaa tilaisuuden toiselle lapselle.

Salonen toteaa, että äidin töihin paluu on yksi tavallisimmista syistä, joiden vuoksi toisen lapsen suunnittelu lykkääntyy.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen on usein herkkyyskausi toiselle lapselle. Naisen elimistö on vastaanottavaisempi isolle muutokselle, jonka se on jo kertaalleen käynyt läpi. Ja jos kokemus ensimmäisen lapsen kanssa on ollut hyvä, voi olla, että vauvakuume iskee uudelleen helposti. Tämä herkkyyskausi saattaa mennä ohi, jos palaa takaisin töihin, hän sanoo.

”Joskus on viisasta oikeasti ottaa happea ja toipua.”

Etenkin akateemisesti koulutetut naiset voivat pelätä, että kotiin jääminen merkitsee urakehityksen pysähtymistä. Toista lasta suunnitellessa tietää jo, miten haastavaa ajan jakaminen perheen ja työn välillä voi olla.

– Ensimmäisen lapsen kohdalla on käynyt jo ilmi, miten pysyvä muutos vanhemmuus on ja millaista on elää riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteissa, jos lapselle ei ole riittävästi aikaa, Salonen sanoo.

Olen yrittäjä, joten ongelma on minulle tuttu. Mitä kauemmin olen kotona, sitä vaikeampi on säilyttää vanhat asiakkaat. Toisaalta jokainen työprojektille varattu hetki on pois lapseltani, joka tuntuu vielä niin pieneltä.

Lasken mielessäni yhä useammin: jos nyt tulisin raskaaksi, lapsilla olisi ikäeroa vajaat kolme vuotta – sehän on tuoreiden tutkimusten mukaan hyvä asia. Edes tilanpuute kotona ei ole meille syy lykätä lapsipäätöstä. Muutimme juuri asuntoon, jossa on yksi ylimääräinen huone. Hankimme samaan syssyyn perheauton, joten takapenkilläkin olisi tilaa.

Sitten muistan jälleen, miten helppoa arkemme on tällä hetkellä. Lapsesta on vihdoin ihan oikeasti seuraa, ja on mahtavaa koluta museoita ja kirjaston lastenosastoja sen sijaan, että istuisin sohvannurkassa imettämässä. Lapsi viihtyy niin hyvin isovanhemmillaan, että treffi-illat ja viikonloppumatkat onnistuvat jo helposti. Jokainen sairastuminen tai uusi hammas ei tule sokkina.

Miksi suistaisin arkemme ehdoin tahdoin uomistaan?

Aamuöitä sohvalla

Kun edellisen kotimme lattialauta narahti, mieleni palasi välittömästi vauva-aikaan. Nukuimme silloin mieheni kanssa vuoroissa sohvalla istuen, koska vauva ei suostunut nukkumaan makuuasennossa. Joka yö yhdeltä mies astui makuuhuoneeseen vauva sylissään. Oli aikani imettää ja siirtyä sohvalle.

Lattialaudan narahdus muistutti aivan liian lyhyiksi jääneistä unista ja siitä, kuinka imetin vauvaa sohvalla edelleen auringon noustessa.

Nyt jälkikäteen ymmärrän, että meille sattui vauvalotossa hiukan vaativampi tapaus.

Rankimpina aikoina auttoi, kun ajattelin, ettei tätä tarvitse kokea enää koskaan uudestaan.

Esikoisemme itki paljon eikä viihtynyt muualla kuin sylissä. Ramppasimme neuvolassa ja akupunktiossa, kokeilimme vauvahierontaa ja refluksilääkettä, ja kuukauden ajan söin vain paahtoleipää ja banaania. Diagnoosia emme koskaan saaneet, vaikka koliikistakin puhuttiin.

Oli henkisesti rankkaa yrittää lohduttaa sydäntäsärkevästi itkevää vauvaa tietämättä, mikä hänellä oli hätänä. Usein itkin kilpaa vauvan kanssa.

Rankimpina aikoina auttoi, kun ajattelin, ettei tätä tarvitse kokea enää koskaan uudestaan. Tammikuun lopun pimeä ilta itkevän vauvan kanssa olisi seuraavana päivänä historiaa, joka ei koskaan palaa.

Vauva-arjesta voi myös nauttia

Sirpa Salonen on huomannut työssään, että usein parit hämmästelevät totaalista muutosta, jonka lapsi tuo tullessaan. Pienessä vauvassa täytyy olla kiinni jatkuvasti, ja omat tarpeet joutuu alussa siirtämään sivuun.

– Pienen ihmisen riippuvuutta voi olla vaikea sietää ja elämä tuntuu muuttuvan työleiriksi. On tietysti niitäkin pareja, jotka nauttivat vauva-arjesta ja hoitavat sen tasavertaisesti. Hyvä tunneyhteys ja me-henki auttavat.

Salonen miettii, onko psyykkinen kysy sopeutua perheeseen kaventunut, koska elämme niin yksilökeskeisessä kulttuurissa. Kun kaikki uurastavat vain oman onnensa eteen, ihmissuhteisiin ei olla valmiita satsaamaan. Oma lapsi voi kuitenkin opettaa sopeutumiskykyä.

– Rakastavassa suhteessa lapsi koko ajan kertoo, mitä hän tarvitsee. Kun tarpeisiin vastaa, saa palkkioksi vilpitöntä rakkautta. Sellainen rakkaus jättää jälkensä myös hoivaajaan, hän sanoo.

Jaksaisinko taas valvoa?

Kun taaperomme on nukkunut yönsä poikkeuksellisen hyvin, ajatus hiipii mieleeni: kyllähän elämäämme vielä yksi lapsi mahtuisi. Pätkissä torkutun yön jälkeen vannon jälleen kerran, että jos tästä selviän, en enää koskaan riskeeraa yöuniani.

Eniten pelottaa se, etten tiedä, mitä on luvassa. Jaksaisinko vauvavuoden? Ymmärrän jo, että kaikki lapset eivät nuku puolivuotiaina läpi yön, mutta millaisia tulevat olemaan pahin uhmaikä, päiväkodin aloitus ja enterorokko?

Vanhemmuus on loputon tutkimusmatka, ja välillä toivon kiihkeästi, että voisin kurkistaa tulevaisuuteen. Lapsen saaminen on upein asia, joka minulle on tapahtunut, mutta se myös sitoo ikuisesti huoleen, epävarmuuteen ja pelkoon, johon ei voi valmistautua.

Millaisia tulevat olemaan pahin uhmaikä, päiväkodin aloitus ja enterorokko?

Salonen lohduttaa sanomalla, että tulevasta kannata huolehtia liikaa, koska ei voi tietää, mitä tapahtuu.

– On täysin normaalia ja inhimillistä pelätä uuden edessä. Jokainen raskaus, syntymä ja lapsi on uusi mahdollisuus. Ei kuitenkaan kannata jäädä ajatusten kanssa yksin. Huolista ja iloista kannattaa puhua ystävien tai puolison kanssa, hän sanoo.

Jokainen lapsi on erilainen

On yksi syy, jonka vuoksi voisin uskaltaa uudelleen: haluaisin kokea sen idyllisen vauva-ajan, josta jäin aikanaan paitsi. Koen välillä pettäneeni esikoisemme, kun hän sai pullomaitoa ja väsymykseen hajoilevan äidin. Vauvajumpat, perheryhmät ja kahvilareissut eivät tulleet kysymykseenkään, koska ne saattoivat milloin tahansa keskeytyä vauvan tunteja kestävään itkukohtaukseen.

Listaan mielessäni asioita, joita tällä kertaa tekisin. Kävisin vauvakuvauksessa, jossa lapsi nukkuu alasti pienessä korissa. Saisin äitikavereita ja istuisimme leppoisasti piknikillä vauvojamme imettäen. Olisin reippaampi, rohkeampi ja rakastavampi.

Toive korjaavasta kokemuksesta voi syntyä myös, jos on kokenut esimerkiksi vaikean synnytyksen.

Tunteeni on ihan normaali, lohduttaa psykoterapeutti Salonen. Toive korjaavasta kokemuksesta voi syntyä myös, jos on kokenut esimerkiksi vaikean synnytyksen tai pahimmillaan vauvan kuoleman.

– Kaikki ajatukset ja tunteet ovat sallittuja. Kannattaa kuitenkin miettiä muitakin syitä toiselle lapselle, hän sanoo.

Salonen muistuttaa, etten ole enää sama ihminen kuin esikoisen synnyttyä. Lapsi teki minusta äidin ja meistä ensi kertaa perheen. Jokaisen lapsen kanssa kokemus on erilainen.

Esikoisen kanssa vanhemmuutta vasta opetellaan. Toisen lapsen kanssa itsevarmuus on usein kasvanut ja jännitys helpottanut, mikä heijastuu myös vauvaan. Siksi moni huokailee, miten helppo kuopus on esikoiseen verrattuna.

– Toisaalta lapsen luonnetta ei voi tilata. Vahva temperamentti haastaa vanhempia, Salonen sanoo.

Tajuan myös, että kaikesta vatvomisesta huolimatta en itse lopulta voi päättää hetkeä, jolloin perheemme kasvaa. Siksi koko kysymystä toisesta lapsesta kannattaisi Salosen mielestä hieman keikauttaa: Annammeko toiselle lapselle tilaisuuden tulla perheeseemme?

– Lasta ei voi tilata kuin postimyynnistä, eikä hän valitse, haluaako syntyä tähän maailmaan. Pitäisi olla jännittävää ja kiinnostavaa nähdä, kuka perheeseen on tulossa, sanoo Salonen.

Aikasi tulee vielä

Istun esikoisen kanssa bussissa, kun kyytiin nousee äiti pieni vauva vaunuissaan. Pian vauva herää, mutta hänen äitinsä jatkaa tekstiviestin kirjoittamista. Tuijotan ympärilleen katselevaa lasta pala kurkussa ja mietin, miten nopeasti aika kuluu.

Katso häntä, tekisi mieli sanoa äidille. Tämä hetki ei enää palaa.

Tunnustelen ajatusta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvavuodesta.

Silloin tiedän, että jonain päivänä toivon vielä vauvaa. Tunne orastaa jo sisälläni, mutta vielä en ole valmis. Siksi voin toistaiseksi työntää mietteet syrjään ja keskittyä esikoiseen, jonka kanssa olen juuri nyt niin onnellinen.

Olen helpottunut, kun ajatusrumba päässäni laantuu. Sirpa Salonen pitää pohdintaani kuitenkin arvokkaana.

– Miettiminen on hirveän tärkeää suorittamisen maailmassa. Pieni ihminen haluaa olla tervetullut ja rakastettu.

Illalla suljen silmät esikoisen tuhistessa kainalossani ja loihdin mieleeni vauvan, joka voisi olla meidän. Tunnustelen ajatusta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvavuodesta. Se pelottaa ja kutkuttaa yhtä aikaa.

Lähetän viestin universumin laidalle: sinun aikasi tulee vielä, kulta pieni.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Teksti
Kuvat
Jenni Väre