Anna-Stina Nykänen: "Äitini on urbaani vanhus"

Äiti soitti ja valitteli, kun on niin kauhean hiljaista. Epäilin hänen potevan jotain vanhusten eksistentiaaliahdistusta. Vai olisiko ikävä isävainaata?

Ei sentään. Asunnon ulko-ovi vain oli vaihdettu eikä rappukäytävästä enää kuulunut ääniä.

”Ihan kuin mä olisin yksin koko talossa”, äiti sanoi.

Moni kerrostalossa asuva valittaa naapureiden aiheuttamista häiriöistä. Ei äiti. Äiti on urbaani vanhus.

Äiti lähti maalta nuorena eikä ole kaivannut takaisin. Hän on tottunut siihen, että kaupungissa kuuluu aina ääniä, kadultakin. Ne tuovat turvallisuuden tunnetta. Samoin valot. Ikkunoista häämöttävät katuvalot, mainosvalot ja autojen valot. Eikä ihminen elä koskaan pimeässä.

Pieninä emme veljen kanssa osanneet nukkua maalla, kun oli pimeää ja äänetöntä. On ollut selvää, että me lapset olemme kaupungin kasvatteja.

Äidin urbaaniuden tajusin kuitenkin vasta nyt, kun muutin itse takaisin Helsinkiin.

Äiti tuli Töölöön vierailulle. Kerta toisensa jälkeen hän katsoi ikkunoista, näkyykö ihmisiä. On pelottavaa, jos ei näy ketään. Kerran Kuopiossa hän kääntyi takaisin kotiin, kun keskusta oli ihan autio.

Äiti on ollut kaupunkilainen jo lähes 70 vuotta, 50-luvulta lähtien Helsingissä – olympialaiset ja kaikki – ja nyt Kuopiossa.

Kun ajeltiin ratikalla, äiti kehui, miten helposti niihin pääsee rollaattorilla. Hän muistaa reitit, eikä jää tien tukoksi.

Katsottiin Oodi, Allas ja Espan valot. ”Kuka nämä kaikki valot kiinnittää”, ihasteli äiti.

Paljon on muuttunut siitä, kun äiti oli töissä Espalla, Kluuvissa ja Bulevardilla. Rautatieasemakin on rauhoittunut. Vielä 70-luvulla se oli täynnä nahistelevia jengejä.

Kaikki oli äidin mielestä Helsingissä muuttunut parempaan suuntaan. Erityisesti ihmisten käytös.

Ratikassa, kaupoissa ja liikennevaloissa ihmiset juttelivat meille. Äiti kyseli, tunsinko nuo ihmiset ennestään. Ei ennen tullut kuuloonkaan, että olisi puhuttu kadulla vieraille. Nyt osataan small talkia, eikä itse edes huomata sitä enää.

Äidillä on oma magnetisminsa. Se oli hänen valttinsa, kun hän piti kioskia. Hän sai jonottajat pienellä eleellä koukkuun, odottamaan vuoroaan. Nyt hän tekee samaa ”asiakkaana”. Pieni katse ja hymy, ja kas, häntä palvellaan: nuori mies pitää ovea auki, vierustoveri nostaa rollaattorin.

Äidissä on urbaania flirttiä. Aina huulipunaa, kulmat maalattu, kivat kissalasit ja värikäs huivi kaulassa ihmisten ilmoilla. Serkkunsa Anjan kanssa he päivittelevät, kuka hullu kävelee metsässä, jos voi mennä kaupungille?

Olisi kamalaa, jos äiti joutuisi vanhenemaan yksin umpiossa. Ei näkisi elämää, uutuuksia, kaupungin kehitystä. Se saa 89-vuotiaan silmät loistamaan.

Kaiken pessimismin ja vihapuheen keskellä voi elää vanhaksi myös niin, ettei ole katkera kovistakaan vastoinkäymisistä.

Kuopioon palattuaan äiti soitti. ”Ajattele, koko reissulla en nähnyt yhtäkään nyrpeää naamaa!”

Edessä voi sittenkin olla iloinen 20-luku. Onhan se vähän itsestäkin kiinni.

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta.