Anna-Stina Nykänen

Lahjojen antaminen on tärkeä osa ihmisen elämää. Antropologit selvittävät aina toisista kulttuureista, miten siellä annetaan lahjoja. Kun Aku Ankassa kohdataan vieraita heimoja, annetaan lahjoja – ja joskus kaikki menee ihan pieleen.

Ei se ole kotonakaan helppoa.

Viime joulusta jäi niin isot traumat, että ne varjostavat joulun odotusta vielä tänäkin vuonna.

Miten siinä niin kävi? Voisiko tästä jotain oppia?

 

Oli jouluaatto. Lahjojen jako. Perhe hiljeni ympärillä. Mies odotti silmät säteillen, kun avasin paketin. Se oli iso ja ylellinen.

Siellä oli vaate. Takki. Annikki Karvisen poppanatakki. Oikeasti. Sellainen puna-musta, pystykauluksinen, jossa on poppanan päällä kanttinauhasta ommeltuja kuvioita. En tykännyt.

Mitä siinä voi sanoa? Mitä voi tehdä? Kiittelin. Mutta välttelin katsetta. Hymy ei ulottunut silmiin. Nousin ja sovitin vaatetta peilin edessä. Takaa kuulin hiljaisen ääneen: nyt ei tainnut mennä ihan nappiin.

Niin. Minkä sille voi. En ole Annikki Karvisen poppanavaate naisia.

En tiedä, kumpi oli enemmän pahoillaan ja kumpi loukkaantui enemmän, minä vai mies. Kumpikin.

Tiesin, että lahjan antaja oli sydämestään halunnut parasta. Rahaakin oli satsattu paljon. Tärkein oli tunne. Avoin rakkauden osoitus ja palvova katse. Pidin katseen peilissä ja ajattelin, että nyt miehen sydän särkyy.

Jos teeskentelisin? Mies huomaisi kuitenkin, että en käyttäisi vaatetta.

Olisi siis pakko myös käyttää sitä. Ja siihen en venyisi. En kerta kaikkiaan mene ovesta ulos Karvisen poppana-takissa, siinä kulkee raja. Sitä mies ei voinut ymmärtää.

 

Minua loukkasi, ettei mies tunnista, millainen ihminen olen, kun voi ostaa niin väärän lahjan. Tällaisenako hän minut näkee ja haluaa? Itketti.

Okei, Hampurissa olin ihastellut Karvisen ikkunaa. Edellisenä vuonna sainkin lahjaksi Karvisen ihanan krimijäljitelmähuivin. Mutta poppana on eri asia.

Ilta meni vakavin ilmein ja vaitonaisena. Mies sanoi, että voisin toki vaihtaa takin. Trauma oli silti jo syntynyt.

 

Vein takin vaihtamista varten mukanani töihin. Näytin muille naisille. He ulvoivat naurusta, kiemurtelivat.

Kaikille naisille oli selvää, millainen nainen käyttää Annikki Karvisen poppanatakkia. ”Kotitalousopettaja Karvialta.” ”Keskustalainen lausuntataiteilija.” ”Ussanmaikka.” ”Riitta Uosukainen.”

Kaikilla naisilla tuntui olevan kyky erotella naistyyppejä ja halu välttää osaa niistä. Annikki Karvisen poppanatakki on tyyli-ikoni, symboli, todellinen merkkivaate. Pirttitalonpoikaisporvaristyyliä. Minussa on enemmän rokkia – eikö?

Vaihdoin vaatteen Karvisella kivoihin rimpsuihin ja pörhöneuleisiin. Olin iloinen. Kun tulin kotiin, mies huusi. Hänestä valintani olivat ihan hirveitä ja mauttomia.

 

Vuosi on kohta kulunut tästä. Mutta kipeää tekee vieläkin. Pahalta tuntuu sekin, että Karvinen on nyt konkurssissa. Tunnen syyllisyyttä.

Olemme sopineet miehen kanssa, että emme anna toisillemme enää joululahjoja. Mutta olemme jouluihmisiä. Rakastamme lahjojen antamista ja nimenomaan yllätyksiä. Mistään ei voi sopia etukäteen.

Jos emme anna lahjoja, tuntuu kuin trauma voittaisi. Tästä pitäisi jo päästä yli. Mutta miten?

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Ope

Anna-Stina Nykänen: Kun lahjasta tuli tragedia

Kun olin opettajana, sain vuosien aikana kymmeniä ja taas kymmeniä pikkulahjoja oppilailta. Sellaisia, kuin he itse olisivat halunneet. Pieniä posliinieläimiä, kummallisia kynttilöitä, hurjan tuoksuisia saippuoita. Mieheltäni sain kerran 90-luvun alussa radio-kasettinauhurin, juuri sellaisen, mistä hän oli haaveillut. Mutta tämä poppanatakki on yli kaiken. Mitenkähän avioliitto kestää vielä tämän kolumninkin...
Lue kommentti
Alli67

Anna-Stina Nykänen: Kun lahjasta tuli tragedia

Olin parikymppinen, kun sain avopuolisolta joululahjaksi keittiöveitsen. En mitään überhienoa japanilaista, vaan kolmen markan halpisveitsen konkurssimyymälästä. Hän ihmetteli kamalasti kun kysyin irvistellen, että kumpaan keuhkoon hän sen haluaa. Sama avokki pohti ääneen, että ostaa mummolleen 70-vuotislahjaksi pyykinkuivaustelineen. Siinä kerkesin sentään hätiin - vaikka nainen olisi 70-vuotias, hänelle EI osteta pyykinkuivaustelinettä synttärilahjaksi.
Lue kommentti
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

Mieheni käyttää unilääkkeitä nukahtamiseen ja paetakseen todellisuutta. Viime aikoina olen huomannut aggressiivisuutta hänen käytöksessään lääkkeen ottamisen jälkeen – toki lievää mutta joka tapauksessa vierasta uhoa. Hän tekee asioita, joita ei normaalisti tee, ja hetken mielijohteesta. Hän käyttää unilääkettä ja kaikkea muutakin mitä käsiinsä saa, myös alkoholia niiden kanssa. Kyse on mielestäni riippuvuudesta. Nyt kuitenkin haluaisin tietää, muuttaako unilääkkeiden pitkäaikainen käyttö (5 v) ihmisen persoonallisuutta?

Pitkäaikaisen unilääkkeiden käytön ei tiedetä muuttavan ihmisen persoonallisuutta. Miehesi muuttuneen käytöksen taustalla on luultavasti ongelmat, jotka saavat hänet käyttämään pakonomaisesti tavanomaista suurempia annoksia unilääkkeitä ja samanaikaisesti myös alkoholia.

Tilanne ei selviä ennen kuin miehesi kykenee puhumaan niistä ongelmista, jotka ovat hänen muuttuneen käytöksen ja pakonomaisen unilääkkeiden ja alkoholin käytön taustalla.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.