Lapsuuden trauma siirtyi yli sukupolvien - näin selviydyn

Selvin päin isä kohteli tytärtään kuin prinsessaa. Päihtyneenä isä häiriköi, ja perhe riuhtaistiin usein irti kotipesästään. Isä ei kuitenkaan ollut koskaan väkivaltainen Susannalle.

Erään joulun alla, kun Susanna oli alle kaksivuotias, isä tappoi perheystävän Susannan äidin nähden. Susanna ja pikkusisko olivat jo nukkumassa. Isä sai teosta elinkautisen.

– Se oli käänteentekevä hetki meidän ylisukupolvisessa traumassamme, jonka juuret ulottuvat syvälle. Tarina on surullinen: isän isä teki itsemurhan, kun isä oli 3-vuotias. Isä ja hänen nuorempi veljensä joutuivat lastenkotiin, ja voin vain kuvitella ne olosuhteet 1950-luvun alussa. Isä joutui päihteiden ja rikosten maailmaan jo alle kouluikäisenä.

Välillä isää vietiin poliisivoimin sairaalaan, tuohon aikaan puhuttiin luonnehäiriöstä. Isä oli yrittäjä ja tienasi hyvin, myi pirtua ja käytti sitä itsekin. Mukana olivat myös lääkkeet ja huumausaineet. Lopullinen totuus päihteidenkäytöstä valkeni vasta, kun Susanna tyhjensi isänsä asuntoa 2000-luvun alussa.

Susannan isä joutui kahdeksaksi vuodeksi oikeuspsykiatriseen hoitoon ja lopulta mielisairaalaan. Se rauhoitti häntä. Viimeisinä vuosinaan isä sai useita aivoinfarkteja ja halvaantui. Isä oli hyväntuulinen ja vain naureskeli, kun Susanna kaatoi hänen oluensa lavuaarista alas.

Lapsuudessa piru oli irti pirtissä

Kun Susanna sai käsiinsä isän oikeuspsykiatriset lausunnot, teksti oli kylmää. Nuorena Susanna ajatteli, että ihmiset syntyvät tänne hyvinä tai pahoina. Omien koulutusten ja terapioiden myötä ajatus on muuttunut:

–Jokainen syntyy tänne viattomana ja hyvänä, vanhempien hoivasta riippuvaisena olentona, lapsi ei voi valita olosuhteitaan. Traumatisoitumisen polku on usein sellainen, että ihminen alkaa tehdä pahaa joko toisille tai itselleen.

"Olen itse sairastanut vakavan masennuksen ja ollut se ohutnahkainen narsisti: itsekeskeinen paskiainen, joka ajatteli vain, että huomatkaa minut, minulla on paha olla."

Eron jälkeen Susannan äiti päätyi yhteen miehen kanssa, joka oli klassinen alkoholisti. Perhe asui pienessä kylässä maalaistalossa, jossa ei ollut sisävessaa, sähköä eikä juoksevaa vettä. Kaupanpäällisinä tulivat isäpuolen poika ja vanhemmat sekä isäpuolen veli ja sisko perheineen. Jossain vaiheessa isäpuolen juominen riistäytyi täysin käsistä, ja hän muuttui väkivaltaiseksi myös omaa isäänsä kohtaan.

Talo tyhjeni ja tunnelma muuttui. Pari lehmää kuoli navettaan ja heinät mätänivät seipäille. Isäpuoli teki mitä vain saadakseen alkoholia, myi vaikka metsää. Pahan juomaputken aikana varsinkin yöt olivat levottomia.

–Piru oli niin sanotusti irti pirtissä. Hän löi remmillä, joskus halolla. Välillä hän raahasi kylän muut juopot meille. Se oli todella ahdistavaa. Selvänä isäpuoli oli ”kuivahumalassa” niin hermot pinkeinä, että parempi oli pieni myötälaitainen.

Mielikuvitus ja lastenkoti pelastivat

Pikku Susanna turvautui mielikuvitusmaailmaan. Hän leikki prinsessaa ja teki latoon Euroviisulavan. Susanna pulppusi elämäniloa, hän oli naurava ja laulava lapsi, omien sanojensa mukaan häiriötekijä tuossa yhtei-sössä.

Opettaja näki mustelmat Susannan kehossa, mutta ei sanonut mitään. Lähisuhdeväkivalta oli tuolloin perheen yksityisoikeudellinen asia, vasta vuonna 1984 tuli voimaan laki, joka kielsi kurittamisväkivallan.

Kun Susanna oli 13-vuotias, tilanne kotona kärjistyi niin, että tyttö juoksi sukkasillaan talvipakkasessa lähimpään naapuriin, vain taivaan kajo suunnannäyttäjänä.

– Itkuni seasta kuulin, kuinka naapurit sanoivat, että kaikki on hyvin, poliisit on soitettu.

Tuon illan jälkeen Susanna ei enää palannut kotiin, vaan hakeutui itse lastenkotiin. Se oli kodinomainen paikka, jossa oli hyvät ohjaajat. Sai nukkua eikä tarvinnut pelätä. Ensimmäiset päivät lastenkodissa olivat silti ahdistavia, koska kaikki oli uutta, tuoksut ja ihmiset. Koulun alkaessa pelotti niin, että oksetti.

–Yritin viiltää lasinsirulla ranteitani, mutta minut keskeytettiin. Lastenkodissa oli minua pari vuotta vanhempi ihminen, jolle kerroin tarinani ensimmäistä kertaa. Hän on yhä elämässäni. Siitä alkoi versoa yhteisöllisyyden voima.

Opettelin lukemaan hikikarpalot otsalla

Susanna aloitti lukiossa, mutta tukiverkko oli ohut ja numerot alkoivat laskea, lukio jäi. Nuori nainen jatkoi kokkikouluun jossa kuitenkin turhautui, kun joutui neuvomaan toisille kalan fileoimista.

Työt sen sijaan sujuivat ja imaisivat mukaansa. Susanna sai paljon positiivista palautetta ja identiteetti vahvistui.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä Susanna sai käsiinsä kirjan Viestejä Saigonista.

–Se oli niin vavisuttava kokemus, että innostuin lukemisesta. Opettelin lukemaan kirjaimellisesti hikikarpalot otsalla. Opiskelin koulunkäynti-avustajaksi, mutta tajusin, etten elä sillä. Lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi sekä mielenterveys- ja päihdetyöntekijäksi.

Aiemmin Susanna oli reagoinut vaiston varaisesti, alkoholin hajukin oli inhottanut. Koulutuksen myötä hän sai työkaluja jäsentää omaa historiaansa, ja rinnalle tuli myös oma terapia.

Psykoterapiavalmiuden opiskelu vahvisti omaakin identiteettiä, sillä huonommuuden tunteet puskivat yhä mieleen. Joka aamu Susanna sanoi itselleen, että olet hyvä tyyppi.

Hän opiskeli sosionomiksi ja on nyt sosiaalityön kandi.

–Teen sosiaalityön sijaisuuksia traumatisoituneiden ihmisten parissa. Lapsuuden kokemukset vaikuttivat vahvasti ammatinvalintaani. Silti vasta viime aikoina olen oivaltanut, mitä traumojen kanssa kosketuksiin pääseminen on minulle merkinnyt.

”Sisälläni on yhä paljon käsittelemätöntä surua ja kiukkua, mutta silti minun ei tarvitse rypeä niissä.”

Pahoinpitelevät ja kannattelevat kädet

Lapsuuden kokemukset ovat heijastuneet myös parisuhteisiin. Susanna oli 18-vuotias, kun ensimmäinen miesystävä pahoinpiteli hänet. Hän ajatteli tuolloin, että kaikki miehet tekevät niin. Esikoisen syntyessä Susanna oli 22-vuotias. Äidiksi tuleminen herätti avuttomuutta, vaikka vauva-aika ja imettäminen oli Susannan mielestä ihan parasta.

–Vaikeudet alkoivat kuopuksen syntyessä. Esikoisella oli käyttäytymisongelmia ja keskimmäisellä todettiin nivelreuma. Verkostoja ei ollut ja parisuhde voi huonosti, yksi avioero oli jo takana.

Keväällä 2006, kun lapset olivat vielä pieniä, Susanna joutui psykiatriselle osastolle paniikkihäiriön ja masennuksen vuoksi. Mieli kieppui kaaoksessa. Rauhoittavista lääkkeistä tokkuraisena hän yritti itsemurhaa jo toisen kerran elämässään. Kuten edelliselläkin kerralla, väliin tultiin. Sairaanhoitaja jäi yöksi Susannan rinnalle.

–Olin osastolla kolmisen kuukautta. Koin, että minua kannateltiin ja minusta pidettiin huolta. Kun toipuminen lähti vauhtiin, vointini ei ole enää romahtanut, vaikka huonoja päiviä onkin tullut.

Sairaalajakson jälkeen Susanna sai viimeistelyä lähihoitajaopinnot. Tie ei kuitenkaan ole ollut helppo, sillä väkivalta jättää todella syvät haavat, koska se sukeltaa salakavalasti pinnan alle.

–Mustelmat paranevat, mutta henkinen väkivalta nakertaa sisältä.

Pakeneminen päättyi pojan kuolemaan

Ylisukupolvinen traumatisoituminen huipentui lopulta siihen, että Susannan kuopus sairastui. Poika joutui päihdepsykoosiin, yritti itsemurhaa ja halvaantui. Hän oli puoli vuotta sairaalassa, mutta siellä keskityttiin fyysisiin vammoihin, ei traumaan ja päihdeongelmaan. Marraskuussa 2018, yhdeksän päivää kotiutumisensa jälkeen, poika teki itsemurhan päihdepsykoosissa.

–Se levollisuus, mikä hänestä huokui sinä päivänä, kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Olin vain äitinä liian lähellä. Kun lastani vietiin ambulanssiin, oloni oli epätodellinen ja lohduton. Ehdin olla sairaalassa muutaman tunnin poikani vierellä, kun hänen sydämensä pysähtyi. Ymmärsin, etten voi muuta kuin päästää irti.

Kun äiti meni poikansa asunnolle tämän kuoleman jälkeen, elämä vilisi filminauhana silmien edessä ja sekunnin murto-osan mielessä häivähti ajatus lähteä itse perässä. Susanna oli kuitenkin jo saanut mielen työkaluja, ja pystyi purkamaan tapahtunutta.

Psykoanalyyttisessa terapiassa Susanna kävi kymmenen vuotta. Traumaterapian hän oli aloittanut vuosi ennen kuopuksen kuolemaa.

–Analyysissä pohditaan paljon historiaa ja tunteita, traumaterapiassa keskiössä on syntynyt haava. Tarkoituksena on vapautua niin, ettei jäisi trauman vangiksi. Aluksi siellä tehtiin paljon myös hengitysharjoituksia ja käsiteltiin turvapaikan löytämistä.

Työskentelyn myötä Susanna on oivaltanut, että tunteita saa tuntea, mutta niiden valtaan ei tarvitse joutua. Tunteet ovat avain jonnekin, ne tulevat ja menevät. Pojan kuolema opetti, että tunteista huolimatta asiat voi kohdata pakenematta.

–Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Haavat, särmät ja rikkinäisyys ovat osa kokonaisuutta. Sisälläni on yhä paljon käsittelemätöntä surua ja kiukkua, mutta silti minun ei tarvitse rypeä niissä tunteissa. Olen myös huomannut työssäni, että traumatisoituneet asiakkaani ovat tyytyväisiä, kun en pakene.

Olen antanut anteeksi ja näen myös hyvän

Narratiivisen työskentelyn myötä Susannan elämän ongelmatarina on rikastunut ja lapsuudesta on löytynyt paljon hyvääkin. Hän oppi lypsämään lehmää, pilkkomaan puita, teroittamaan kirveen, kitkemään, kalastamaan ja fileoimaan kalaa.

–Pellossa kasvoivat niin porkkanat, punajuuret kuin perunatkin. Olimme omavaraisia.

Susanna on jättänyt menneisyyden taakseen ja antanut anteeksi niille, jotka ovat kohdelleet häntä kaltoin. Isäpuoli on kärsinyt tuomion teostaan, luopunut alkoholista ja elää nyt hyvää elämää. Äidin kanssa välit ovat kunnossa, vaikka menneisyydestä ei puhutakaan.

Susanna ei enää halua elää elämää, jossa katsoisi saippuasarjoja tai menisi baariin. Hän käy dialogeja kirjojen kanssa, käy kävelyllä ja kokee syvää yhteyttä luontoon. Myös matkat ovat rentouttavia.

Susanna on naimisissa ja perheeseen kuuluu myös mustavalkoinen löytökissa Mosse.

Sekin on traumatisoitunut, mutta silti sosiaalinen.

–Hän on hurmaava ja terhakka olento.

Tämä artikkeli on Hyvä terveys 14/20 -lehdestä, joka on myynnissä 30.12.20 asti. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta