Anna-Stina Nykänen:
Anna-Stina Nykänen

”Liskoenergiaa olen oppinut välttämään.”

Kahvilassa kuului kiljahdus. Vanha ystäväni siellä iloitsi, kun näki minut. Hän oli juuri työkaverinsa kanssa pohtinut, mikä on tyttöenergian ja tätienergian ero – ovatko ne vastakkaisia? Tämähän on minun ydinosaamisaluettani.

Helppo kysymys, sanoin. Eivät tyttö- ja tätienergia tietenkään ole ristiriidassa, minussakin on molempia. Niin, hiuksissani oli iso ruusuke, samaa vihreää kuin sifonkimekkoni. Silkkaa tyttöenergiaa. Mutta jalassa oli mustat trikoot ja lenkkarit. Tanakkaa tätienergiaa. Ystävääni nauratti.

Toki minussa on myös äijä-, poika- ja liskoenergiaa. Kaikissa ihmisissä on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tyttöenergia on minulle koristusta, kikatusta ja kepeyttä. Vaalin tyttöenergiaa, kun koristelen kynsiäni tv-uutisia katsoessani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Parasta aikuista tyttöenergiaa on elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaassa. Kuvatessaan tv-sarjaa hän letitti joka päivä tukan eri tavalla ja jakoi siitä kuvan somessa. Ja postasi uimaselfien yli sadasta järvestä kesän aikana. Tyttöys on hänelle sitä, että on aina uteliaana oppimassa uutta. Esimerkiksi viininmaistajaisissa.

Tyttöenergia murtaa jään, ihminen on helposti lähestyttävä eikä vaikuta tärkeilijältä. Kun lomalla ostin sadeviitan, jossa on vaaleanpunaisella pohjalla tummanpunaisia ruusuja, kadulla hymyiltiin ja tultiin juttelemaan.

Tätienergia on työtä mutta myös lepoa: Se vapauttaa kauneuden ja hauskuuden ja miellyttämisen paineesta. Saa olla totinen, arkinen ja järkevä.

Tätienergialla pidetään jöötä ja hoidellaan hommat, jotka eivät ole pätkääkään eksoottisia, rahakkaita tai inspiroivia. Rutiinit ja rubiinit, molempia on hyvä olla.

Äijäenergiaa opettelen, sitä tarvitaan. Kerron esimerkin. Puistossa minua ja koiraa lähestyi pelottava, sekava, iso nuorimies. Otin äijäasennon. Seisoin leveästi. Puristin leuan alas niin, että kaula näytti paksulta. Pullistin vatsaa. Olin totinen. Olin valmis.

Puhuin äijäkieleltä: ”Nee. Mekä hätänä?” Hän pyysi puhelinta. Heilautin vasemman koukun hänen nenänsä eteen, siinä oli haiseva pussi. ”Eio ku kakka ja koira”, sanoin. Tyyppi kavahti ja lähti.

Puhelimessakin äijäilen. Kun kysyn putkirempan edistymistä, käytän itsestäni vain sukunimeä, enkä puhu kodista, vaan asunnosta, jonka omistan – ikään kuin omistaisin niitä monta ja pyyhältäisin niiden väliä. ”Nykänen täs törrve...”

Kaikki miehetkään eivät osaa tätä.

Tyttöenergiaa näen miehessäni. Hän on köriläs, metsästää ja seikkailee. Mutta tykkää myös romanttisista leffoista ja itkee niitä katsoessaan. Hän ostaa kotiin kukkia ja polttaa kynttilöitä, koska itse tykkää niistä.

Ennen mieheni saattoi sanoa, että osti jonkun taulun tai kirjan, kun hänellä oli kuukautiset. Eli alakuloa. Minä sanoin, että ei ole kiva puhua julkisesti kuukautisista. Nyt kaduttaa. Mieheni oli radikaalimpi kuin minä.

Poikaenergiaa haluaisin lisää. Kimmoisuutta, jolla pogotaan ja sinkoillaan toimintaseikkailujen energiaa. Sitä on vain sielussani.

Liskoenergiaa olen oppinut välttämään. Se tulee esiin vaaratilanteissa, paniikissa – ja humalassa. Voi tapahtua kamalia.

Yhden energian varassa ei voi elää. Pelkkä tyttöenergia näyttää aikuisella naurettavalta, liika tätienergia tekee tylyksi, äijäenergiaan juuttuminen juntiksi. Sopiva energioiden sekoitus tuo säteilyä ja seksikkyyttä.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla