Anna-Stina Nykänen:
Anna-Stina Nykänen

”Liskoenergiaa olen oppinut välttämään.”

Kahvilassa kuului kiljahdus. Vanha ystäväni siellä iloitsi, kun näki minut. Hän oli juuri työkaverinsa kanssa pohtinut, mikä on tyttöenergian ja tätienergian ero – ovatko ne vastakkaisia? Tämähän on minun ydinosaamisaluettani.

Helppo kysymys, sanoin. Eivät tyttö- ja tätienergia tietenkään ole ristiriidassa, minussakin on molempia. Niin, hiuksissani oli iso ruusuke, samaa vihreää kuin sifonkimekkoni. Silkkaa tyttöenergiaa. Mutta jalassa oli mustat trikoot ja lenkkarit. Tanakkaa tätienergiaa. Ystävääni nauratti.

Toki minussa on myös äijä-, poika- ja liskoenergiaa. Kaikissa ihmisissä on.

Tyttöenergia on minulle koristusta, kikatusta ja kepeyttä. Vaalin tyttöenergiaa, kun koristelen kynsiäni tv-uutisia katsoessani.

Parasta aikuista tyttöenergiaa on elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaassa. Kuvatessaan tv-sarjaa hän letitti joka päivä tukan eri tavalla ja jakoi siitä kuvan somessa. Ja postasi uimaselfien yli sadasta järvestä kesän aikana. Tyttöys on hänelle sitä, että on aina uteliaana oppimassa uutta. Esimerkiksi viininmaistajaisissa.

Tyttöenergia murtaa jään, ihminen on helposti lähestyttävä eikä vaikuta tärkeilijältä. Kun lomalla ostin sadeviitan, jossa on vaaleanpunaisella pohjalla tummanpunaisia ruusuja, kadulla hymyiltiin ja tultiin juttelemaan.

Tätienergia on työtä mutta myös lepoa: Se vapauttaa kauneuden ja hauskuuden ja miellyttämisen paineesta. Saa olla totinen, arkinen ja järkevä.

Tätienergialla pidetään jöötä ja hoidellaan hommat, jotka eivät ole pätkääkään eksoottisia, rahakkaita tai inspiroivia. Rutiinit ja rubiinit, molempia on hyvä olla.

Äijäenergiaa opettelen, sitä tarvitaan. Kerron esimerkin. Puistossa minua ja koiraa lähestyi pelottava, sekava, iso nuorimies. Otin äijäasennon. Seisoin leveästi. Puristin leuan alas niin, että kaula näytti paksulta. Pullistin vatsaa. Olin totinen. Olin valmis.

Puhuin äijäkieleltä: ”Nee. Mekä hätänä?” Hän pyysi puhelinta. Heilautin vasemman koukun hänen nenänsä eteen, siinä oli haiseva pussi. ”Eio ku kakka ja koira”, sanoin. Tyyppi kavahti ja lähti.

Puhelimessakin äijäilen. Kun kysyn putkirempan edistymistä, käytän itsestäni vain sukunimeä, enkä puhu kodista, vaan asunnosta, jonka omistan – ikään kuin omistaisin niitä monta ja pyyhältäisin niiden väliä. ”Nykänen täs törrve...”

Kaikki miehetkään eivät osaa tätä.

Tyttöenergiaa näen miehessäni. Hän on köriläs, metsästää ja seikkailee. Mutta tykkää myös romanttisista leffoista ja itkee niitä katsoessaan. Hän ostaa kotiin kukkia ja polttaa kynttilöitä, koska itse tykkää niistä.

Ennen mieheni saattoi sanoa, että osti jonkun taulun tai kirjan, kun hänellä oli kuukautiset. Eli alakuloa. Minä sanoin, että ei ole kiva puhua julkisesti kuukautisista. Nyt kaduttaa. Mieheni oli radikaalimpi kuin minä.

Poikaenergiaa haluaisin lisää. Kimmoisuutta, jolla pogotaan ja sinkoillaan toimintaseikkailujen energiaa. Sitä on vain sielussani.

Liskoenergiaa olen oppinut välttämään. Se tulee esiin vaaratilanteissa, paniikissa – ja humalassa. Voi tapahtua kamalia.

Yhden energian varassa ei voi elää. Pelkkä tyttöenergia näyttää aikuisella naurettavalta, liika tätienergia tekee tylyksi, äijäenergiaan juuttuminen juntiksi. Sopiva energioiden sekoitus tuo säteilyä ja seksikkyyttä.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kirjailija Kati Tervon uusin kirja sai innoituksen oman suvun vaietusta salaisuudesta.

"Neljäs kirjani Iltalaulaja (Otava 2017) kertoo taiteilija Ellen Thesleffistä ja maalaistyttö Taimista, joka haluaisi myös osata taiteilla, mutta taustansa vuoksi ei voi.

Löysin romaanin aiheen peratessani tätini kuolinpesää. Tätini ihaili Thesleffiä ja olisi tahtonut taiteilijaksi, mutta perhe vaati häntä opiskelemaan kunnon ammatin. Täti sairastui skitsofreniaan alle kolmikymppisenä.

Psyykkinen sairaus oli tabu. Sitä hävettiin perheessäni. En vielä 11-vuotiaanakaan tiennyt, että mummulassa seinänvieruksia pitkin hiljaa kulkeva ihminen on tätini. Hän oli laitoshoidossa lukuisia kertoja, mutta välillä oli myös parempia jaksoja. Minulla on tädistä myös valoisia muistoja, kun syömme yhdessä ja nauramme.

Harrastin itsekin kuvataiteita nuorena, kunnes isä sanoi, että nyt on taiteilut taiteiltu. Oli mentävä töihin. Katkera en ole, sillä työelämän opit ovat olleet hyväksi ja opettaneet vastuunottoa elämästä.

Nykyään minulla on työhuone kirjailijatalo Villa Kivessä. On mahtavaa, kun on paikka, minne voi mennä ja vetää oven kiinni. Ennen kirjoitin kotona, missä mieheni työskentelee ja poikani soittaa sähkökitaraa.

Näin on parempi, sillä kestän hälinää huonosti. En juurikaan katso telkkaria, sillä korvani väsyvät tv:n ääniin ja maailman melskeisiin. Jari hemmottelee minua kotona niin, että jalkapalloa katsoessaan hän laittaa kuulokkeet korville, jotta minun ei tarvitse kuunnella urheiluselostuksia.”

Lue lisää Kati Tervon terveystunnustuksia Hyvä terveys 12/2017. Tilaajana voit luke lehden ilmaiseksi digilehdet.fi-palvelusta.

Näyttelijä Outi Mäenpää on oppinut paljon uusperheen haasteista. Enää hän ei etsisi kiihkeästi ratkaisuja. Molempia puolisoita tyydyttävää ratkaisua ei aina ole.


Näyttelijä Outi Mäenpää, 55, kertoo, kuinka hän yritti toisen aviomiehensä kanssa tehdä uusperheestä ydinperhettä.

–Selviydyimme muutaman vuoden hyvin ottaen huomioon, että naimisiin mennessä perheeseen kuuluivat neljä teini-iän kynnyksellä olevaa poikaani ja miehen kaksi isompaa lasta sekä hänen kaksivuotiaat kaksosensa, sanoo Mäenpää.

Erosta on nyt kaksi vuotta.

–Rakastuminen lienee jonkinlainen aivojen häiriötila, näin aivotutkijat sanovat. Ilman yhteistä osoitetta meidän olisi kuitenkin ollut melko mahdotonta edes tavata. Yritimme saada arjen kaikkine uusperhesäätöineen toimimaan, mutta se ei onnistunut.

Jos Mäenpää nyt lähtisi samaan kuvioon, hän ottaisi vastaan tulevat haasteet iisimmin. Ei yrittäisi niin kovasti ratkaista vaativia tilanteita, sillä ehkä niihin ei edes ole ratkaisua.

–Pitäisi vain osata nähdä, kuinka aika auttaa ja tilanne pian muuttuu. Jo vuoden kuluttua arki on toisenlaista, kun lapset ovat isompia, Mäenpää toteaa.

Parisuhteesta hän oppi muun muassa, että on turha yrittää pelastaa toista hänen omilta kipuiluiltaan. Vasta jos puoliso pyytää apua, sitä voi yrittää tarjota.

–En yrittäisi operoida toista, en opettaa, en puuttua vaan keskittyisin itseeni ja omaan kehitykseeni. Omat tarpeensa on muistettava sanoittaa toiselle. Ei hän voi niitä muuten tietää.

Mäenpää sanoo olevansa ehdottomasti parisuhdeihminen. Niinpä hän voisi hyvinkin mennä naimisiin kolmannen kerran. Jos hän tekisi toiveittensa parisuhteesta aarrekartan, hän olisi siinä mukana itsekin.

 –Olisin aarrekartassa mukana iloisena siitä, että olen ymmärtänyt, miten minun nimenomaan ei kannata parisuhteessa toimia.

Lue lisää Outi Mäenpään hyvän olon oivalluksista: Hyvä terveys 12/2017. Tilaajana voit lukea koko lehden ilmaiseksi digilehdet.fi-palvelusta.