”Katseesta näkee, kenessä on vetoa”, kirjoittaa kolumnistimme Anna-Stina Nykänen. Hän on alkanut katsoa miehiä uusin silmin.
Olen ajatellut, että en enää edes mielessäni kutsu ketään sedäksi. Minähän siis saatan ajatella, mitä naapurin setä sanoi roskiksilla. Tai selittää, miten se setä siellä kaupassa auttoi minua pulloautomaatilla. Mutta totuus on, että usein nuo sedät ovat todennäköisesti nuorempia kuin minä.
Jos ihminen on 61-vuotias, aika harva ihminen on enää häneen verrattuna setä-iässä. Omaa ikää ei vain tahdo koskaan kunnolla tajuta.
Vasta viime vuosina olen alkanut uskoa, että pätevinkään haastateltava ei pidä minua toimittajana tytönheitukkana. Joudun silti yhä usein muistuttamaan siitä itseäni Sanomatalon hisseillä, matkalla tapaamiseen, joka jännittää.
Olen päättänyt opetella olemaan setien kanssa samalla viivalla. Siitä on ollut paljon iloa. Jopa silmälle.
Pitkään pelkäsin, että minusta tulee vanha nainen, joka kertoo pikkutuhmia vitsejä taksikuskeille ja kaksimielisiä juttuja kaupan kassoille. Nämä nauravat, mutta eivät vitseille, vaan hassulle mummelille. Sellaisesta on suvussa esikuvia…
Pelkäsin, että menen vielä pidemmälle. Että minusta tulee hunksmummo, joka käy katsomassa nuorten, seksikkäiden miesten tanssiesityksiä ja tunkee seteleitä heidän pikkuhousuihinsa. Miten noloa se olisi omalle pojalle, ajattelin. Äiti, joka kertoo rasvaisia juttuja poikansa kavereille. Ei.
Nyt kuulen tutuilta kokemuksia netin parinhakupalveluista. Siellä kolmekymppiset miehet kuulemma vonkaavat vanhempia naisia. Yksi ystäväni sanoi, että hän ainakin jättää poikaset vielä kasvamaan. Huh.
Minä olen alkanut katsoa toiseen suuntaan. Se sai alkunsa uimalassa. Kerta toisen jälkeen törmäsin vanhoihin miehiin, jotka olivatkin vanhoja tuttuja. Tai siis ihmisiä, jotka myös ovat eläneet 1980-luvun ja käyneet samoissa riennoissa. Jälleen- näkeminen on ollut usein riemuisa. On käyty läpi yhteisiä tuttuja ja missä mestoissa pyörittiin.
Uima-altaassa näkee ihmisestä vain pään. Jos mies on kaljuuntunut tai harmaa, häntä voi olla vaikea tunnistaa. Naisilla on useammin värjätyt hiukset, kulmat, korut, hatut, heidät tunnistaa tyylistä. Miehen tunnistaa vasta hymystä, silmien ilmeestä, äänestä, puhetyylistä, kun alkaa jutella.
Olen alkanut nähdä heidät uudella tavalla. Miten äärettömän hieno on ohut iho kaulassa tai käsissä. Ohut, silkkinen iho, jonka alla ovat silti yhä sitkeät lihakset – kaikki se hiihtäminen!
Tykkään vetisistä silmistäkin. Vanhemmiten miehet ovat niin herkkiä, liikuttuvia, niin moni asia koskettaa heitä.
Katseesta näkee, kenessä on vetoa. Siis uteliaisuutta, kiinnostusta, uuden alkua. Aikaa on ehkä vähän. Silti enää ei ole kiire.
Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta
Anna-Stina Nykänen on helsinkiläinen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.
