Lapsen lähtö kotoa on kehollinen asia, kirjoittaa kolumnistimme Anna-Stina Nykänen.

Ennen pidin tyhjän sylin syndroomaa toisten ongelmana. Minuun se ei iskisi. Ettäkö elämä tuntuisi tyhjältä, kun lapsi muuttaa kotoa pois? Ei tietenkään. Onhan minulla muutakin elämää kuin äitinä oleminen.

Mutta tyhjän sylin syndrooma iskee joka tapauksessa. Lapsen lähtö kotoa on kehollinen asia. Se tuntuu nahoissa, hermoissa, aistimuksissa, tilan tajussa, kodin hallinnassa, päivärytmissä, ajan käsittämisessä, kulkureiteissä, kauppakassin painossa, kodin äänimaisemassa, valppaudessa, unen syvyydessä, pyykin määrässä, kylppärin lattian märkyydessä, sohvalle jäävässä tilassa...

Tunteista ja touhuista riippumatta miljoona asiaa on toisin. Syli toki tyhjeni jo ajat sitten. Ei teiniä niin vain halailla. Eikä se tulee viereen pötköttämään ainakaan, kun pyytää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Silti syli on todella tyhjä vasta, kun koti on tyhjä.
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siitä on 20 vuotta, kun minusta tuli perheellinen, tulin raskaaksi. Lapsi syntyi joulukuussa 2000. Viime vuonna, kun mies kuoli, luovuimme talosta ja muutimme pojan kanssa erilleen.

Jouluaaton vietimme yhdessä isolla porukalla. Joulupäivänä poika lähti kyytimään minua kotiini. Autossa aloin itkeä pikku asiasta. Poika ihmetteli. Selitin hänelle ja samalla itselleni, että kyse taitaa olla nyt vähän muustakin. En ole tottunut elämään ilman häntä.

Sanoin, ettei hän ehkä voi ymmärtää, miten tiiviisti olen elänyt hänen kanssaan koko hänen elämänsä ajan. Jo ennen kuin hän syntyi, tiesin, miten hänen sydämensä lyö ja onko hänellä pää alas- vai ylöspäin. Siitä lähtien olen kaikki nämä vuodet valppaasti seurannut, miten päin hänen päänsä on. Olen aina pyrkinyt tietämään, missä hän menee ja milloin tulee. Vieläkin kysyin rutiinilla, mites perjantai-ilta, tuletko kotiin yöksi. Tajuamatta, etten ole siinä samassa kodissa. En voi valvoa, että kaikki on hyvin.

Jälkikäteen tajusin, että oireilu oli alkanut jo aiemmin. Kun poika oli yhtenä kesänä puolitoista kuukautta poissa, otin kulmakarvoihin mikroblading-värjäyksen, joka tehdään viiltelemällä pieniä haavoja ihoon. Näytin angrybirds-hahmolta.

Oikeastaan oireita oli ollut kauan. Kun poika siirtyi pinnasängystä pois, hän sai tulla viereen nukkumaan. Ajattelimme, että ihan kohta hän kuitenkin linnoittautuu huoneeseensa, eikä häntä sitten enää näy.

Mutta henkinen valmentautuminen ei auttanut.
 

Tietoisesti ajattelin, että kasvatan lapseni aikuisuutta varten. Hän saa lentää maailmaan ja vaikka unohtaa minut, jos haluaa. Kunhan on onnellinen. Vapaana.

Alitajuisesti pelkään, että hän hylkää minut. Että en kelpaa. Töissä kerrotaan kauhutarinoita lapsista, jotka eivät ole vanhempiensa kanssa missään tekemisissä. Yksikin isä olisi vain halunnut tietää, miksi.

Kysyn pojalta liian usein, onko hän syönyt. Kun poika on poissa, en itse laita ruokaa.

Pahin painajainen on se, jossa lapsi katoaa. Herään silmäkulmissa suolakiteitä kyyneleistä. Vielä töissä vatsassa nykii nyyhkytys.

Pojalle esitän reipasta.

Artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla