Tangomarkkinoiden finalisti, muusikko Jonna Ortju, 40, vammautui vakavasti nukahdettuaan auton rattiin. Rautaliivi päällä hän opetteli uudelleen kävelemään ja elämään täydemmin. 

"Osallistuin kymmenen vuotta sitten Seinäjoen Tangomarkkinoiden semifinaaliin Raisiossa. Olin lähtenyt jo aamuyöllä ajamaan Keski-Suomesta kilpailupaikalle. Pääsin 20 parhaan naislaulajan joukkoon ja jouduin odottamaan karsintatuloksia puoleen yöhön. Lähdin ajamaan takaisin kotiin, vaikka olin todella väsynyt.

Lähellä Jämsää soitin äidilleni, että pian olen kotona. Sen puhelun jälkeen en muista matkasta enää mitään. Olin ilmeisesti nukkunut. Sitten heräsin siihen, että auto vispasi.

Jälkeen päin poliisi kertoi, että olin ajanut jonkun matkaa vastaantulevien kaistalla, kunnes auto suistui tieltä. Se teki ensin 10 metrin hypyn ja sen jälkeen 30 metrin, kunnes pysähtyi kauas pellolle. Koska oli kevät, pelto oli litimärkä ja auto vajosi siihen. Ihme oli kuitenkin se, ettei kukaan tullut vastaan, vaikka tiellä liikkuu paljon rekkoja.

Kun havahduin, tunsin valtavan kivun selässäni ja ymmärsin, että olin loukkaantunut pahasti. Kuin ihmeen kaupalla puhelin ei ollut pudonnut tuhkakupista lattialle, ja sain soitettua hätäkeskukseen.

Jonkun ajan kuluttua näin peilistä, että ambulanssi etsi minua. Olin niin kaukana tiestä, ettei se ei päässyt lähelle. Minua oksetti valtavasti ja tuli kova tarve avata ovi ja kaatua viileään maahan. Jostain tuli kuitenkin ajatus, että älä mene, koska maa on täynnä käärmeitä. Se luultavasti pelasti minut halvaantumiselta.

Olen aina ollut herkkä. Lapsena aistin enkelit lähelläni, mutta koska en ymmärtänyt kokemustani, aloin pelätä ja torjuin ne mielestäni. Yllättäen onnettomuushetkellä, kun auto lähti lentoon, enkelit tulivat takaisin. Minulle tuli rauhallinen olo.

Lannerankani murtui ja jouduin pitämään kolme kuukautta rautaliiviä. Sen kanssa pystyi vain seisomaan tai makaamaan. Kivut olivat kovia. Minun piti myös opetella kävelemään uudestaan.

Arki oli vaikeaa, koska olin kuusivuotiaan poikani kanssa kahdestaan. Pari kuukautta onnettomuuden jälkeen pääsin kävelemään postilaatikolle. Se oli hieno saavutus.

Suuria traumoja onnettomuudesta ei jäänyt, mutta aluksi pelkäsin mennä auton rattiin. Tein sen kolme kuukautta onnettomuuden jälkeen eikä sen jälkeen ole pelottanut ajaa.

Onnettomuuden jälkeen tajusin, että olin siihenastisen elämäni ajatellut aina ensin muita ja vasta sitten itseäni. Koin, että jouduin onnettomuuteen siksi, että tajuaisin tämän.

Sain jatkoajan elämääni, ja se toi rohkeutta tarttua kaikenlaisiin haasteisiin. Vuosi onnettomuuden jälkeen sainkin unelmieni työtarjouksen, kun minua pyydettiin Jyväskylän Viherlaakson ohjelmapäälliköksi. Ennen onnettomuutta en olisi uskaltanut ottaa niin suurta haastetta vastaan.

Se oli unelmieni työ, jossa sain yhdistää kaikkia minulle rakkaita asioita: visualisointia, musiikkia, teatteria ja kasvatusta. Työ muuttui kuitenkin muutamassa vuodessa stressaavaksi ja paloin loppuun, sillä ihmiset ympärillä vaihtuivat tiuhaan, eikä yhteistä aatetta paikan hyväksi löytynyt.

Pettymys oli valtava enkä tiedä olenko vieläkään selvinnyt siitä, koska rakastin työtäni. Toisaalta suhtauduin myös niin, että tämän projektin oli tarkoitus päättyä tähän ja on aika siirtyä eteenpäin.

Onnettomuuden jälkeen minulla on paljon muitakin suuria vastoinkäymisiä, mutta olen osannut suhtautua niihin uudella tavalla. Ennen hermoilin hirveästi kaikesta. Olin herkkä taiteilija ja siksi hauras kaikille elämän kolhuille. Onnettomuuden jälkeen tajusin, että kaikki kyllä järjestyy.

Vuonna 2008 tapasin nykyisen mieheni. Kohtaaminen oli ihme. Luin hänen tekstejään netissä, ja ne kolahtivat. En tuntenut häntä, mutta oli pakko laittaa viestiä. Lopulta tapasimme ja henkinen yhteys välillämme vain syveni. Kaksi vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Meillä on nyt kaksi yhteistä lasta. Raskaudetkin olivat ihmeitä, sillä en uskonut, että voisin onnettomuuden vuoksi enää synnyttää.

Mieheni ymmärtää muusikon työtäni ja säveltää sekä sanoittaa minulle ja Seireenit-yhtyeelleni lauluja. Esiintymiseeni on tullut uutta syvyyttä. Joskus esityksen jälkeen ihmiset tulevat sanomaan, että laulussani oli parantavaa voimaa. Opetan myös lauluoppilailleni äänen parantavasta voimasta.

Luulin pitkään, että lannerangan murtuma oli ainoa vamma, jonka onnettomuudessa sain, kunnes kolme vuotta sitten lonkka alkoi oireilla. Kivut pahenivat ja lopulta minulla todettiin nivelrikko. Jäin vuodeksi sairaslomalle ja taas tuli elämään täysi pysähdys. Sitten selvisi, että onnettomuudessa lonkkaniveleni oli vaurioitunut ja lopulta siihen tuli kuolio.

Vihdoin viime syksynä pääsin tekonivelleikkaukseen. Kun heräsin sairaalassa, kivut olivat kadonneet.
Nivelrikkokin oli taas muistutus siitä, että minun on kuunneltava itseäni. Sairauslomalla annoin ensimmäisen kerran itselleni luvan vain olla."
 

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.