"Onnettomuus toikin rohkeutta"

"Osallistuin kymmenen vuotta sitten Seinäjoen Tangomarkkinoiden semifinaaliin Raisiossa. Olin lähtenyt jo aamuyöllä ajamaan Keski-Suomesta kilpailupaikalle. Pääsin 20 parhaan naislaulajan joukkoon ja jouduin odottamaan karsintatuloksia puoleen yöhön. Lähdin ajamaan takaisin kotiin, vaikka olin todella väsynyt.

Lähellä Jämsää soitin äidilleni, että pian olen kotona. Sen puhelun jälkeen en muista matkasta enää mitään. Olin ilmeisesti nukkunut. Sitten heräsin siihen, että auto vispasi.

Jälkeen päin poliisi kertoi, että olin ajanut jonkun matkaa vastaantulevien kaistalla, kunnes auto suistui tieltä. Se teki ensin 10 metrin hypyn ja sen jälkeen 30 metrin, kunnes pysähtyi kauas pellolle. Koska oli kevät, pelto oli litimärkä ja auto vajosi siihen. Ihme oli kuitenkin se, ettei kukaan tullut vastaan, vaikka tiellä liikkuu paljon rekkoja.

Kun havahduin, tunsin valtavan kivun selässäni ja ymmärsin, että olin loukkaantunut pahasti. Kuin ihmeen kaupalla puhelin ei ollut pudonnut tuhkakupista lattialle, ja sain soitettua hätäkeskukseen.

Jonkun ajan kuluttua näin peilistä, että ambulanssi etsi minua. Olin niin kaukana tiestä, ettei se ei päässyt lähelle. Minua oksetti valtavasti ja tuli kova tarve avata ovi ja kaatua viileään maahan. Jostain tuli kuitenkin ajatus, että älä mene, koska maa on täynnä käärmeitä. Se luultavasti pelasti minut halvaantumiselta.

Olen aina ollut herkkä. Lapsena aistin enkelit lähelläni, mutta koska en ymmärtänyt kokemustani, aloin pelätä ja torjuin ne mielestäni. Yllättäen onnettomuushetkellä, kun auto lähti lentoon, enkelit tulivat takaisin. Minulle tuli rauhallinen olo.

Lannerankani murtui ja jouduin pitämään kolme kuukautta rautaliiviä. Sen kanssa pystyi vain seisomaan tai makaamaan. Kivut olivat kovia. Minun piti myös opetella kävelemään uudestaan.

Arki oli vaikeaa, koska olin kuusivuotiaan poikani kanssa kahdestaan. Pari kuukautta onnettomuuden jälkeen pääsin kävelemään postilaatikolle. Se oli hieno saavutus.

Suuria traumoja onnettomuudesta ei jäänyt, mutta aluksi pelkäsin mennä auton rattiin. Tein sen kolme kuukautta onnettomuuden jälkeen eikä sen jälkeen ole pelottanut ajaa.

Onnettomuuden jälkeen tajusin, että olin siihenastisen elämäni ajatellut aina ensin muita ja vasta sitten itseäni. Koin, että jouduin onnettomuuteen siksi, että tajuaisin tämän.

Sain jatkoajan elämääni, ja se toi rohkeutta tarttua kaikenlaisiin haasteisiin. Vuosi onnettomuuden jälkeen sainkin unelmieni työtarjouksen, kun minua pyydettiin Jyväskylän Viherlaakson ohjelmapäälliköksi. Ennen onnettomuutta en olisi uskaltanut ottaa niin suurta haastetta vastaan.

Se oli unelmieni työ, jossa sain yhdistää kaikkia minulle rakkaita asioita: visualisointia, musiikkia, teatteria ja kasvatusta. Työ muuttui kuitenkin muutamassa vuodessa stressaavaksi ja paloin loppuun, sillä ihmiset ympärillä vaihtuivat tiuhaan, eikä yhteistä aatetta paikan hyväksi löytynyt.

Pettymys oli valtava enkä tiedä olenko vieläkään selvinnyt siitä, koska rakastin työtäni. Toisaalta suhtauduin myös niin, että tämän projektin oli tarkoitus päättyä tähän ja on aika siirtyä eteenpäin.

Onnettomuuden jälkeen minulla on paljon muitakin suuria vastoinkäymisiä, mutta olen osannut suhtautua niihin uudella tavalla. Ennen hermoilin hirveästi kaikesta. Olin herkkä taiteilija ja siksi hauras kaikille elämän kolhuille. Onnettomuuden jälkeen tajusin, että kaikki kyllä järjestyy.

Vuonna 2008 tapasin nykyisen mieheni. Kohtaaminen oli ihme. Luin hänen tekstejään netissä, ja ne kolahtivat. En tuntenut häntä, mutta oli pakko laittaa viestiä. Lopulta tapasimme ja henkinen yhteys välillämme vain syveni. Kaksi vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Meillä on nyt kaksi yhteistä lasta. Raskaudetkin olivat ihmeitä, sillä en uskonut, että voisin onnettomuuden vuoksi enää synnyttää.

Mieheni ymmärtää muusikon työtäni ja säveltää sekä sanoittaa minulle ja Seireenit-yhtyeelleni lauluja. Esiintymiseeni on tullut uutta syvyyttä. Joskus esityksen jälkeen ihmiset tulevat sanomaan, että laulussani oli parantavaa voimaa. Opetan myös lauluoppilailleni äänen parantavasta voimasta.

Luulin pitkään, että lannerangan murtuma oli ainoa vamma, jonka onnettomuudessa sain, kunnes kolme vuotta sitten lonkka alkoi oireilla. Kivut pahenivat ja lopulta minulla todettiin nivelrikko. Jäin vuodeksi sairaslomalle ja taas tuli elämään täysi pysähdys. Sitten selvisi, että onnettomuudessa lonkkaniveleni oli vaurioitunut ja lopulta siihen tuli kuolio.

Vihdoin viime syksynä pääsin tekonivelleikkaukseen. Kun heräsin sairaalassa, kivut olivat kadonneet.
Nivelrikkokin oli taas muistutus siitä, että minun on kuunneltava itseäni. Sairauslomalla annoin ensimmäisen kerran itselleni luvan vain olla."