Antropologi Taina Kinnusta ei halattu eikä sylitelty lapsena. Hän on herkkä kuumalle ja kylmälle. Iho kipeytyy karheasta ja koukuttuu pehmeään.

Kosketus vahvistaa ja parantaa, mutta halaamaan, suukottamaan ja silittelemään oppii vain mallista. Antropologi Taina Kinnunen kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan Vahvat yksin heikot sylityksin, joka on suomalaisen kosketuskulttuurin niukkuuden kritiikki. Kiinnostus aiheeseen on omakohtaista, ja kirjassa palataan myös kipeisiin lapsuusmuistoihinsa: Kinnusta ei juurikaan pidetty sylissä. Hän muistaa elämänsä aikana halanneensa vanhempiaan pari kertaa.

— Kun vertaamme suomalaista kulttuuria vaikka afrikkalaisten tai intiaanien kulttuureihin, huomaamme, miten kosketusaisti kituu. Myös muut eurooppalaiset ja jopa ruotsalaiset koskettavat toisiaan paljon enemmän kuin me suomalaiset.

Nykyisten keski-ikäisten ja sitä vanhempien lapsuudessa Suomessa vallitsi Arvo Ylpön maahan tuoma vauvojen kasvatustapa, jossa imeväisiä sai ruokkia vain neljän tunnin välein. Muuten heidän annettiin huutaa omissa sängyissään. Sen sanottiin tekevän hyvää keuhkoille.

— Tapa oli voimassa vielä 1970-luvulla, sen aiheuttamista vaurioista monet kärsivät nykyään.

Tuo aika oli Kinnusen mukaan mustan pedagogiikan huippu. Tarkoituksena oli kasvattaa mieli otolliseksi poliittiseen ryhmäajatteluun, kun kiintymystä perheeseen ei päässyt edes syntymään.

— Sitä ei ehkä sanottu ääneen, mutta ajateltiin, että tällaisista lapsista tulee hyviä sotilaita. Meillä on valitettavasti niin tehokas neuvolajärjestelmä, että tämä ideologia löi itsensä lävitse ja vaikutti vielä myöhemmillä vuosikymmenillä. Onneksi maalaisperinteen omaksuneet isovanhemmat kävivät salaa vanhemmilta hakemassa vauvan viereensä nukkumaan. Se on saattanut pelastaa monta psyykeä.

 

Perimältään ihmiset ovat metsästäjä-keräilijöitä, jotka kulkevat laumoissa ja nukkuvat sylityksin. Antropologi Jared Diamond muistuttaa, että ihmiset ovat kantaneet lasta iholla pitkään ja eläneet tiukassa fyysisessä yhteydessä toisiinsa noin 100 000 vuotta.

— Tämä nykyinen aika, jolloin olemme vailla ihon kosketusta, on eksoottinen kulttuurinen kokeilu, Kinnunen sanoo.

Moni meistä elää vailla päivittäistä ihokontaktia kehenkään. Sinkkuus, yksinpärjäämisen ihanne ja lyhyet ihmissuhteet lisäävät fyysistä yksinäisyyttä. Myös perheessä voi elää vailla kosketusta.

Onko ihmisen keho niin muovautuva, että se selviää näistä kokeiluista ilman vaurioita?

Kinnusen mielestä voisimme kysyä, miksi niin monet kärsivät burn outista, masennuksesta ja unettomuudesta. Itse hän kärsii unettomuudesta.

— Yritän suojata untani nukkumalla yksin, pimeässä ja hiljaisuudessa, tulpat korvilla, mutta mikä sitten on tarpeeksi hiljaista ja tarpeeksi pimeää. Joskus tuntuu, että olen kierteessä, kun yritän minimoida ärsykkeitä.

Kinnunen on herkkä myös kuumalle, kylmälle, kaikelle ärsyttävälle, kaikelle karhealle. Hänen ihonsa kipeytyy paitsi kosketuksen puutteesta myös vääristä materiaaleista, hän jää koukkuun kaikkeen pehmeään ja tuntee eroottista viehätystä nahkaan. Merkittävä osa valveillaoloajasta on kulunut kissojen ja koirien silittämiseen.

 

Vanhemmiten Kinnusesta on tullut vähän pessimistinen.

— Tekninen, digitalisoitu maailma valtaa alaa koko ajan. Aina toistellaan, että sen pitäisi vapauttaa meidät olemaan keskenämme. Todellisuudessa ainakin tällä hetkellä se eristää perheenjäseniä omaan bittiavaruuteensa.

Nyt lähes kaikki asiat voi hoitaa kotoa käsin tietokoneella poistumatta koskaan asunnosta ja kokematta koskaan toisen ihon lämpöä.

— Kun koulunkäynti muuttuu etäopiskeluksi ja vanhuksia hoidetaan kameralla, menneisyys alkaa vaikuttaa paratiisilta. Kun kuljen lenkilläni Kaupin vanhusten sairaalan ohitse, olen peloissani. Mitä tulevaisuus tuokaan minulle lapsettomalle naiselle? Kinnunen puuskahtaa.

Toisaalta hyviäkin uutisia on: nuori polvi halaa toisiaan selvästi enemmän kuin vanhemmat ja ihmiset myös hakeutuvat kosketushoitoihin.

Vastikään Kinnunen vieraili läheisyysterapeutti luona.

— Hän otti minut syliin, jolloin heti taannuin ja aivoihin ryöpsähtivät oksitoniiniryöpyt. Tuli lämmin olo, ajattelin minulle rakkaita paikkoja ja puhkesin itkemään.

 

Vierailija

"Kosketuksen puute tuntuu yhä"

Olen perheestä ja suvuista, jossa on kosketeltu ja hellitty paljon. Omatkin lapset ovat istuneet sylissä murrosikäisiksi asti. Edelleen mielellään tulevat kainaloon. Silti minulla on sama kuuma/kylmäherkkyys ja kosketusherkkyys ihossa, ylipäätään koko keho on ylireagoiva, samoin lapsillani. Myös masennus ja burnout ovat tuttuja. Ei näin yksiselitteisesti voi vetää johtopäätöksiä, asiat ovat monimutkaisia syy- ja seuraussuhteiltaan. Perimälläkin on suuri osuus.
Lue kommentti
Heikki K

"Kosketuksen puute tuntuu yhä"

Lapsen sylissä pitäminen on tärkeää. Sitä ei ole koskaan liian paljon. Omalta osaltani olen saanut nauttia sylissä olemisesta. Mulla on lapsikirjassakin maininta, että pidin sylissä istumisesta. Ja on siellä sanonta: "Kumpi on lämpöisempi, syli lämpöinen vai aurinko" -No mitä tästä on ollut seurauksena. Mulle ei ole jäänyt sylin kaipuuta. Olen huomannut, että maailmassa on paljon "orpoja ", jotka hakevat koko ikänsä läheisyyttä. Sääliksi käy. Omia lapsiani olen pyrkinyt pitämään sylissä...
Lue kommentti